Suunnitelmista huolimatta piti pitää eilinen palauttavana (eli siis hirvenmetsästyksen aloituspäivä 24.9.2016). Tänään sitten tuoreemmilla jaloilla ja vähän skeidalla selällä uutta yritystä (linnut mielessäin).
Master plan:ihan siis oli viettää yö, ellei jopa kaksi ns. hevon jeerassa kera koirain. Hitonmoisella kiireellä perjantaina rinkka täyteen kamaa että ”varmasti pärjää vaikka kaksikin yötä [on kamerata ja varavirtalähdettä ja ruokaa…]”.
Perille noin 2h ajomatkan päästä saavuttuamme (havainnot jo ketusta ja ukkometsosta) huomasin että olen pläski ja rinkan mahatuki ei mene kiinni – no eikun sitten selkävoimilla rinkka ja kivääri (5kg) kamat suunniteltuun yöpymispisteeseen. Olin jo aivan hapoilla kilsan (1km!) jälkeen metikössä rymyttyäni kohden vaaran korkeinta kohtaa. Pieni tauko ja ”ei tähän nyt vielä ainakaan jäähä kun on kerran lähetty” ja noin 0.5km etemmäksi.
– tässä vaiheessa toki huomasin että tolokun mehtäautotie olisi tullut suoraan ko. pisteeseen, siksi oli PAKKO jatkaa eteenpäin ettei nyt vaan ”tien varteen” base camppia tekisi, olishan se aika noloa…
– ja toki tässä vaiheessa oli hyvä havaita että mahahihnan toinen pää oli vain mutkalla ja ”hyvin” meni kaljamahan ympäri tukivyö. Siinähän oli kuin uudestisyntynyt noin 20m matkan kun tuki jakaantui tasaisemmin maalliselle pyhätölleni.
Tässä vaiheessahan molemmat hurtat olivat tangetin ja sinin suunnassa 1km ja 4km etäisyydellä minusta. ”Hyve homma, hyvin hakkeevat”. Siinäpä sitten kun alkoi jo hämärtymmään niin äkkiä tulia tekemään. No kyllähän sitäkin sitten runk… hienosäädettiin tovi että sai risut käryämmään. Oli se hyvä että oli kirves mukana matkassa (eikä mikkään minikirves, tietenkään…) Saattoi jo pimeä olla pitkällä kun pääsin ihastelemaan notskin kehittymistä. Koirilla haku tuntui tuottavan jo tulostakin; pentu on vieläkin 1km päässä, vanhempi on tehnyt puolen pitäjän hakulenkin ja onneksi lähtenyt takaisinpäin kohden muuta joukkuetta. Ja kas, ihan haukkumaan alkoi pentukin, kylläpä nyt on pojat jännät paikat!
– siis pimeyshän oli jo tullut, mutta mahtavaa jos on löytänyt jotain.
Paitsi että eksynythän se oli ja paniikissa ulvahteli. Tutkat ovat siitä mainio vehje että tiiät kyllä aika hyvin milloinka se omia jälkiä palaaminen on tapahtumassa ja milloinka ei. Ja nyt ei ollut tapahtumassa, ei kummallakaan koiralla. Onneksi vanhempi oli kuitenkin teinimorsianta menossa pelastamaan.
– voiiiiiiiiiiii perseen suti ja kristuksen naispuolinen sukuelin.
Siinä kuola päristen ja peräsuoli pitkänä koirapillillä yritin koiria kutsua takaisinpäin, mutta ei se eikä edes ilmaan ampuminen tuottanut toivottua tulossa. Eihän siinä, äkkiä sämpylä naamariin ja kamat kasaan ja kohden jonkinlaista tientapasta.
– tässä vaiheessa kiväärin kantohihnasta tippui noin 1cm metallitappi, eli hihna pois pelistä. Aika timanttista. Onneksi oli virittelyn varaa ja jonkinlaisen kiinnityshärdellin sain aikaiseksi ettei käsissä tarvinnut alkaa kantamaan.
Kellon ollessa noin 20 niin hommastahan ei olisi tullut mitään ilman otsalamppua. Vaihtoehtoja oli 2, joko palata omia jälkiä metikön läpi autolle (noin 1.5km) tai sitten ottaa aikaisemmin mainittu mehtäautotie ja palata sitä myöten autolle (jälkikäteen laskettuna noin 7-8km, askelmittarin mukaan noin 10km kävelyä sille illalle..). Olin jo menemässä mehtäreittiä päin mutta sitten ”otetaampa nyt kuitenkin varman päälle” ja teitä pitkin – sinne ne koiratkin saattaisivat palata. Ehkä siellä on jokin oikoreitti auton suuntaan.
No ei olluna oikoreittejä. Koirat vaan jatkaa turaamistaan, etäisyyttäkin ottavat vähän vielä lisää että loppupeleissä 2km oli etäisyyttä minusta koiriin. Pimeää kuin jääkarhun hanurissa, näkyvyys juurikin sen 2mx2m minkä otsalamppu teki jalkojeni eteen laahustaessani kohden autoa. Siinä vaiheessa kun alkaa voimat olemaan tasoa ”jokainen juurakko kamppaa” oli rinkka jätettävä tien poskeen. 6-7km sitä hupia jaksoi ennenkuin oli pakko luovuttaa. Ase ja puhelin sekä auton avaimet mukaan ja viimeiset pari kilsaa kohden autoa. Päässään piti laskea aina pariin sataan ettei olisi jatkuvasti puhelinta tiiraamassa (akkua kuluttamassa) + ei kerkeäisi miettimään mitä metsän petoja selän takana pyörii.
– tässä vaiheessa muuten vinkkinä että jos annat kotiväelle mahdollisuuden seurata omaa taivallustasi tutkasovellusten kanssa niin: Be like a duck — kuin vesi ankanselkää. Ohjeistukset nimittäin siitä että mitä pitäisi seuraavaksi tehdä ja missä koirat menee kun olet itse lähestulkoon jalat rakoilla raahautumassa autolle eivät ehkä ihan siihen hetkeen toimineet toivotulla tavalla… In the end olinkin sitten aika Dick, koska liian vähät yöunet sekä fyysisesti rikki.
Nooh, autolle pääsin ja voi sitä jälleennäkemisen riemua. Kengät hevon kuuseen ja sandaalit autosta jalkaan. Pyssy aselaukkuun ja persettä penkkiin. Onneksi olin jättänyt autoon juomista ja lakuja, tiettävästi parasta evästä sitten viimeisen ehtoollisen.
– kiitos Jeesus vielä helekutinmoisesta oikean jalan krampista, teki elämästä vielä hitusen mahtavampaa. Erityisesti ajamisesta
Puhelin latautumaan ja tilannekatsaus ja samalla kamojen nouto aivan saatanallisen kipeän koiven kanssa. Koirat pysyttelee noin 500m alueella. Sinnepäin vie kaksi reittiä. Onneksi mm. karttaohjelma jätti lataamatta noin 500mx500m alueen toisen tienpätkän osuudelta eikä mitään arpaa veikata että mitenkä sinne pääsisi. Jotenka sitten yrittämään lännen kautta koirien lähestymistä. Pieni mutka, vain noin 15-20km. Noin 10km kohdalla parisuhde alkaa rakoilla, koska reittivalinta ei ollut optimaalinen. Keskisormi pystyssä noudatan kuitenkin annettua ohjeistusta ja käännän mobiilin – se toinen reitti oli parempi, ja nyt karttakin oli jo siltä osin latautunut. Eikun peräsuoli pitkänä takaisinpäin.
Pikkuviba siinä tuli tehtyä kun kiihkoissaan ”yhtä risteystä” ennen tuli käännyttyä. Tulipa testattua Alltrackin maasto-ominaisuudet sillä kinttupolulla ihan uusiin ulottuvuuksiin. Pitäisi kyllä hommata erilliset peruutusvalot tuohon farkkuun, vähän mentiin tunteella peruuttelut…Eli takaisin juoneen kiinni, puheluiden ja viestin määrän perusteella kotona oli mitä tyytyväisin eräopas. Jortikka oli aikamoinen jo otsassa kellon lähetyessä 23 kun olin jo oikealla tiellä kohden koiria. JOS koirat nyt pysyttelisivät siinä missä ovat niin noin 800m päähän niistä pitäisi pystyä pääsemään. Ja jos yhtään siirtyisivät niin se tarkoittaisi jo lähemmäksi 30km ”mutkaa” kohden ensimmäistä reittivalintaa.
Rystyset valkoisina autonratista pidellen saavuin kohtaan missä koiriin oli edelleenkin tutkan mukaan noin 800m. Nyt sitten sillä kuuluisalla Laukkasten verenperinnöllä alettiin huutamaan hurttia niin että varmana kuului kylillä asti. Ja hemmetti, niinhän se näytti että koirat tekivät jonkinlaista liikehdintää ääntä kohden. Jatkoin ajamista kohden kääntöpaikkaa ja jatkoin mölyämistä.
-noin 10min huutelua tehtyäni tuli kettukin kahtomaan ajovaloihin että mitäs muija, oot lähtenä?
Kaiken kaikkiaan 30min huusin, vihelsin, puhalsin pilliin, puhalsin hylsyyn, tööttäilin ja tein vaikka mitä. Oja (kokoluokkaa mikä lie) oli meidän välissä 700m päässä minusta, ja arkailivat sen ylittämistä. Kiersivät ja kaarsivat etsiessään sopivaa kohtaa. Vihdoin kuin tulivat yli niin mennyt sitten enää kuin tovi kun olivat autolla. Voi sitä riemun määrää. Ja kyllä maistui makkara koirille, eikä tarvinnut houkutella auton kyytiin. Molemmat koirat puoliksi tiukassa mudassa, joten olettaa voipi että ylityspaikka on ollut hitusen hankala ja upottava. Onneksi oli voimia tulla kuitenkin yli. Kello oli jo noin 24 kun päästiin suuntaamaan auton nokka kohden kotia, ei tässä enää telttahommiin alettu eikä mitenkään seuraavana päivänä metsästyshommia yrittämään. Vanhemmalle koiralle tuli kuitenkin työskentelymatkaa 50km ja nuoremmallekin 30km yhdelle illalle, joten lepo oli paikallaan.
Vielä sitä kerettiin yksi 1+1 näkemään tiellä ennenkuin kotia päästiin, hyvää matkaa vaan sillekin duolle, toivottavasti nähdään joku toinen kerta paremmissa yhteyksissä.
Tämä reissu oli kyllä opettavaisuudessaan ihan omaa luokkaansa. Ensi kerralla voipi parantaa aika monessa tekijässä 😀 😀 😀 (onneksi nyt jo naurattaa, eilen ei vielä naurattanut…) Ja parisuhdekin taisi säilyä, kaikesta huolimatta.
Mutta notena jo itselle ensi kertaa varten: Otsalamppu ja nesterakko, aivan parasta. Ja sitten paljon noita sytykepusseja, eivät paina mitään suhteutettuna siihen että saapi tulet ”suhteellisen” varmasti aikaiseksi. Ja hei, jos autolla pääsee lähelle, niin jumalauta mene lähelle. Tässä mitään itsensä voittamista kannata alkaa harrastamaan 😀
Karhunvartijan blogi / kennel Bear Caliber 