Ei edes tuurillaan…

Onhan se tosi että tasapainotilan säilyttämiseksi toisilla käy munkki, toisille jää käteen pelkkä munkin keskusta.

Oran kanssa on nyt näyttelyviikonlopun (mistä btw toisena päivänä NUO-EH kotiintuomisina) jäljiltä pyöritty saaliin perässä useampana päivänä. Maanantaina vihmo vitullisen märkää ja kylmää räntää naamalle sen verran että ohjaaja luovutti ensimmäisen puolentunnin jälkeen (toki koiran tuuppasin ulos koiranilmaan, kirjaimellisesti). Eipä vaan olluna hirviä siinä maastossa. Siinä kuitenkin kieli pitkänä odoteltiin lunta maahan jääväksi, mikä tarkoittaisi seuraaville päiville helpotusta jälkien näkemisen osalta.

Tiistaina metsään päästiin vasta puolenpäivän aikaan pakollisen palaverin jälkeen. Siitäpä Ora ottaa tunnin hakemisen jälkeen hirvet. Nämähän ei toki paikoilleen jää, vaan siirtyvät siten että ylittävät ensin yhden joen ja jäävät noin 2km päähän isomman joen kylkeen. Tässä välin Anu kipittelee reipasta askellusta lähemmäksi löytöpaikkaa toteamaan jälkiä. Näytti sille että mahdollisesti vasallinen olisi haukussa. Koiran liikkeiden perusteella hirvet etsivät tolokun ylityskohtaa isommalle joelle. Tiedossa oli että ko. joessa virtausta on reilusti eikä tosiaan hirvetkään ihan heti löytäneet sopivaa kohtaa. Vahva veikkaus oli että Orakin yritti mennä perässä, mutta virtaus olisi ottanut koiran sen verran kepoistasti mukaansa että Oran joutui perääntymään takaisin rannalle.

Siitäpä sitten koira tulee omia jälkiään takaisin ohjaajan tykö, eikä sille päivälle hirviä lähdetty enää etsimään.

Näyttökuva 2017-10-19 kello 8.02.30
17.10.2017 Eräjätkän Oran hirvityöskentelyä. Seuraaminen pysähtyy isoon jokeen. Löytölenkki alkaa oikeasta alakulmasta.

Keskiviikkona oli vielä paikoittain lunta maassa. Mutta ei niillä paikoilla missä Oran kanssa seikkailtiin, tietenkään (täällä Lapissa muuten näinä päivinä kelit ja maasto-olosuhteet voivat vaihtua kilometrin sisällä). Ensimmäisessä maastossa ei ollut mitään, joten eikun koira kiinni ja kohden eilisiä kaatomaastoja (ks. alempi blogi-postaus). Tuntuviksi alueella olisi pitänyt olla useampikin eläin, joten eikun perkaamaan.

Toni ja Väärti olivat jo aikaisemmin menneet alueelle, joten kiersimme Oran kanssa sivummalta kohden aluetta (Kartassa Toni vaaleansinisenä). Kilometrin verran talsittuani tuttu päätti pirautella, ja tottahan siinä puhelimessa tarinoinnin aikana kuulin että nyt kyllä kuuluu haukkua jostain ja piti tylysti todeta kamulle että ”pidä kiinni tuosta ajatuksesta, soittelen kohta uudelleen”…

Niin se oli Ora vaan kaivanut elukan, ja mikä mielenkiintoista niin nyt haukkutiheys oli selkeästi kovempi jo heti alussa (rapiat 100/min). Aivan liian kova heti löydön alkuun. Mietin kuitenkin että joskohan tämä on sitä koiran omaa ”ilmaisua” sille että mitä löytöpaikalla on; vasalliselle Ora aloittaa aina hyvinkin rauhallisesti -> olisiko niin että vahdittavien määrä on isompi ja paimentamista enemmän -> kuka siinä jaksaa koko ajan mölistä kun liikkuakin pitäisi… Kun nyt taas näköhavainnon perusteella kyseessä oli iso yksinäinen (sarvista ei varmuutta). Väittäisin jopa koiraa yhtään tuntevana että saattoi olla iso uros, jollekka sitten tunteen paloa on enemmän haukkua. Saa nähhä tulevaisuudessa pitääkö oletus paikkansa.

Mutta niin, tilannehan meni about siten että Ora ja elukka etenivät aikalailla suoraan Tonille kopiksi. Pahalainen vaan kun Väärti toki innostui kanssa Oran haukusta ja alkoi hihnassa haukkumaan. Ora kuuli joko tämän/haistoi Tonin, niin tottahan siinä noin 150m päästä Tonista päätti lähteä moikkaamaan tuttuja (ohjaajan huomio: kokeessa Ora ei lähtenyt tuntemattomia tuomareita toteamaan). Elikkäs työskentely katkesi toviksi, mutta onneksi koira lähti heti 24-28km/h vauhtia menemään hirven perässä ja yhytti noin 1km päästä uudelleen (muutama punainen pallo kartassa ei ole oikeaa haukkua, lie heijastumia Väärtin haukkumisesta). Siinä parivaljakko eteni joen viereen siten että hirvi meni yli, Ora ei. Jälkeenpäin yritettiin vielä yhyttää hirvi menemällä ylityskohdan toiselle puolelle Oran kanssa, mutta nyt syystä X ja Y Ora ei tohtinut ylitettä jokiloita. Tästä siis pieni epäilys että eilinen epäonnistunut seuraaminen isolla joella lie jättänyt pientä varovaisuutta koiralle.

Näyttökuva 2017-10-19 kello 8.04.20

Summa summarum, ei vieläkään kaatoa Oralle. Ei sillä etteikö koiralla käsitys olisi hommasta, ohjaaja ei vaan pääse koskaan hollille tussauttammaan. Sitä se on kun yksin/kaksin metsissä samoaa, tuuriaanhan sitä koettelee ihan tosissaan.

Eihän se aina ole mitään ruusun terälehdillä tanssahtelua

Niin, on niitäkin päiviä jolloin tuntuu että ”minkä ihmeen vuoksi” sitä oikein tuolla kylmässä ihtiään kiusaa kun koiriakin kiinnostaa töiden teko kun kasa paskaa. Pyhänä käytiin naisissa katsastamassa uutta hakutreenipaikkaa, ja normaalista poiketen, jeskamandeera, alueellahan näyttäisi ainakin joskus menneen syksyn aikana hirvikin poikenneen (eli pikkuruinen toivonpilkahdus että tänään kyllä lähtee tyrät rytisten koira hakuhommiin).

Liekkö (teko)syynä mukana pyörinyt perillinen tai jokin muu astraalinen mielentila, mutta Ora oli sitä mieltä että tunnin ”lenkkeilyn” jälkeen hommat oli hänen osaltaan siinä. Kolme tuntia siinä vielä pönötettiin ja tulisteltiin, vaan ei tänään, ei vaikka olisi niskaperseotteella heittänyt metsään. Yhtä jännää oli touhu kuin olisi katsellut täytettyä koiraa aina 10min ja sitten käynyt siirtämässä 5m sitä ja taas jännännä UP:n softasta kuinka älytöntä lenkkiä sitä koira tekeekään.

Käytiin sitten tänään uudestaan tarkistamassa ko. paikka, nyt ihan joukkiona Väärti, Ora ja Anu. ”Pakkohan täältä nyt on hirvi löytyä”. Tällä ajatuksella auto parkkiin eiliselle kyttäyspaikalle ja koirat irti. Ei siinä kerennyt sitten edes termoksesta kahvia ottamaan kun Ora nappasi 600m päästä jotakin haukkuun. Tuossa vaiheessa Väärtikin kimpoaa perään kahtomaan mitä jännää sitä kamulla on. No se reissu kesti aikansa, Väärtin tutkapanta antoi paremmin paikkatietoa (jäi jälkeen pitempikoipisista kamuistaan) ja Ora mennä viiletti … jonnekin. Niinhän sitä kentät hävisivät parahultaan kun perässä oli menty jo useampi kilometri. 10 minuutin jälkeen koira palaa kentille, mutta ylläripylläri eipä se mukanaan raahannut sitä haukuttavaa.

Eikun kamat kasaan ja syvä huokaus termarin suuntaan. Eikun usuttamaan koiria takaisin MikäIkinäSeOlikaan-otuksen perään. Ja kun juuri oli päässyt kehumaan kuinka kerrankin oli löytänyt maaston missä pääsisi kuivin jaloin etenemään… No vesirajaan asti oli housut märät ja varpaita palelsi mettäsuota rämpiessä. Mikä perkele se on kun on ojitettua maastoa ja kuivempana olisi päässyt jos olisi kävellyt siellä ojassa suosiolla…

Eli vätysmäinen luovutus ja suunnan vaihto tuulen päälle ja kohden korkeampia käyriä. Ai että,  makiata. Siitä sitten tielle ja kahtomaan josko olisi tuoretta jälkeä mihinkään suuntaan. Kohtapa koirat ilmoittelevat että metässä voisi olla jotain ja pariskona käyvät katsomassa noin 400m matkan jälkiä, Väärti hieman pidemmän lenkin kuin Ora. Allekirjoittanut kerkiää katsastaa alueen sen verran että mahdollisesti mullikan jäljet voisivat olla kyseessä mitä jälkivainunen Väärti lähti tarkastamaan. Mutta sieltäkin reissulta tulevat tyhjin tassuin takaisin. Eivätkä lähde uudestaan vaikka rukoillut olisi.

Siinä sitten vätysmäinen luovutus vol.2 kun jälleen kerran olisi pitänyt speedot kaivaa esille että olisi päässyt jälistämään jäljet itse. Kohden tietä ja lenkki kiinni: siitäpä ne oli jäljet mennyt yli mistä jo aamulla koirat ottivat kohteen kiinni. Eli vahva veikkaus että sen pienen tovin mitä aamusella haukkuivat ja perässä menivät niin kohdistui hirveen. Sellaiseen nuoreen ja nopsakinttuiseen :D.

Sittempä se menikin loppupäivä junioreiden temutessa. Ei sitä aina jaksa ottaa niin vakavasti

Aina ei kannata mennä merta edemmäksi kalaan…

Tulipa katsastettua karhusaalis -statsit hetki sitten riista.fi/metsastys/saalisseuranta/karhusaaliit/ -sivustolta. Karhuvartijoiden kaksijalkaisista toinen on alkujaan Etelä-Savon Juvalta kotoisin. Ja ei muuten silloin herran vuosina 1986-2005 paljoa karhuja hoodeilla liikkunut. Sitä luuli että Lapissahan sitä joka ukko on painimassa mesikämmenen kanssa että eteenpäin pääsee reissuillansa.

No tosiasiassahan tilanne on siis tämä entisen kotipaikan ja nykyisen välillä –>

Hör hör hör. Ja tuntuviksi isäukkokin jo yrittänyt ottaa metsässä jämptin sijasta errauspentua kotia kasvamaan :D. Shatan, aina on ruoho vihreämpää jossain muualla :P. Eikä varmasti ole porot haittaamassa tekemistä (supikoirista jne ei nyt puhutakkaan sitten mittään..)

Hakutehokatsaus 26.09.2017 – Eräjätkän Ora

Totisesti, kuukauden päivät on saanut koiria juoksuttaa ja treenata hirvihommia. On se vaan yksi hitokseen iso työmaa löytää ne sopivat kennelhirvet haukuttavaksi, nyt hieman jo tympiminen kalvaa. Ei sitä tänäänkään sellaista maastoa löydetty missä olisi hirvet majailleet. Perhana. Lintuja olisi ollut jo sen verran että haulikolla olisi nohevammat jo joulupaistin saanuna. Itse taidan jättää linnut nyt vielä ampumatta, lihaa saa kaupastakin ja keskitytään nyt tuohon hirvihommaan.

Päivän laskennallinen hakuteho tyhjässä maastossa Oralla: 3.8 (Ora 28.3km, Anu 7.3km). Olen nyt ottanut syksyn aikana tavaksi ensimmäisen tunnin pönöttää autossa ja antanut Oran työskennellä itse. Tänäänkin hyvää lenkkiä teki ja kolusi maaston noin 0,5-1.7km etäisyydeltä läpi tuon tunnin aikana. Ensi kerralla jalkautumisen sijasta pitänee vaihtaa ihan maastoakin, aivan turha oli jalkautua tuohon maastoon minkä koira totesi jo tyhjäksi :/. Ei sitä Orakaan sitten lähtenä oikein mihinkään jalkautumisen jälkeen, tiesi jo että turha reissu…

Hakutehokatsaus – Eräjätkän Ora

Käytiimpä eilen iltalenkki Oran kanssa. Oli sen verran rökälehuonoa haku sunnuntaina että piti käydä ihan hakua testaamassa että mikä koirassa oikein vikana. Olisiko sitten vielä painanut kahden viikon eräreissut jaloissa, koska toiminta alkoi jo pikkuhiljaa näyttämään sille mille ”pitääkin”, tai ainakin että kehittymistä olisi havaittavissa.

11.09.2017 Eräjätkän Oran ”laskennallinen hakuteho” 4.2 (kuljettu matka Ora; 16,2km, Anu; 3,8km). Ora hakuteho 11092017.png

Kuviokin alkaa näyttää jo sille kehäkukalle, eikö niin? :S Tässä maastossa ei mitään löytynyt. (ps. nuolikivi=nuolukivi :D).

Lumi tuli, auto sano pöri pöri, metsämies uli uli

Niin se vaan taitaa olla että Sodankylän korkeudella koirahommat 2016 päättyvät 20. marraskuuta. Sen verta reippaanlaisesti mätkäytti viskoa lunta perjantai-lauantai välisenä akselina ettei enää alltrackikään toiminut muuna kuin lanana mehtäautoteillä. p1050001

Orakaan ei lauantaina lähtenä hakemaan, eikä se hakuhomma miksikään muuttuna sunnuntaina vanhemman koiran kanssa. Taitaa olla juoksut tekemässä tuloaan ”sopivasti”, joten johan tässä joutaakin jo hieman rauhoittumaan.

Lopuksi hieman kuvamateriaalia kameroista lumisilta ajoilta, onhan meillä olluna lystiä 🙂

p1040961p1040990p1040998p1050009p1040962p1040983

Hakutreeniä ja oma.riista.fi:n hyödyntämistä

Meillä on ollut pennun kanssa hieman ongelmia hakutehon kanssa. Tämä ilmenee siis siten että Ora ei hirmuisesti irtoa allekirjoittaneesta metsäreissuilla. Yleensä maksimissaan 100m on etäisyys koiralla, ellei nenään tuoksu joko linnut taikka hirvet (ja näissä sellainen 200-300m linnuille niin tuntuu haistavan suotuisissa tuulissa ja todistetusti 800m:n haistaa hirvet).

Mutta edellä mainittuhan siis tarkoittaa ettei ihan vielä oikein toimi tämä systeemi näillä korkeuksilla. Tannerta olisi kuitenkin koluttava ihan nokko ja itsenäisesti.

Männä perjantaina sitten iski ihan tuskastuminen meikäläiseen kun muutin ”koulutusmetodia” hakuhommissa. Tutkallahan se sitten näytti aikalailla tälle –>

ora-11112016-eka-lenkki

Ensimmäinen maasto: Paikalla vielä hämärän aikaan, koira ulos autosta ja kutimet käteen. Lunta tulee niin ettei kohta auton ikkunoista ulos näe. Noin tunteroisen autossa pönötän, ja koirahan ei lähe ei sitten mihinkään wolkkarin kylestä. No se ei sitten auta kuin itsensä kammeta ulos vankkureista ja lähteä tekemään pieni kiekka polkuja pitkin. Yhden linnun tarjoili koira lennättää päin, mutta siinäpä ne irtiotot sitten oli.

Seuraavassa paikassa oli lähdettävä koiruuden kanssa maastoon koska iso tie oli lähettyvillä ja riski pannukakusta liian suuri. Joten eikun metikköön, hangessa ja rääseikössä nautittiin yhteisestä ajasta koko reissu. Ei irtiottoja sitten minkäänlaisia. Pimeäkin jo laskeutumassa ja hiki persvaossa niin luovutus ja miettimään seuraavan päivän treeniä. Hetken jo mietin että menen Nykäsen Masan kanssa paikalliseen kapakkiin esiintymään, mutta onneksi raitis metsäilma säästi senkin rahan.

ora-11112016-toka-lenkki

Lauantaina sitten aamukahvilla funtsin tekemisen miellekkyyttä. Jotain uutta twistiä tähän tartteis, ja ei tarvinnut kovin pitkälle katsella lattianrajaan kun se ”uusi” ajatus sitten tuli…

Vanhempi koiruus Valkko se ei ole nimittäin päässyt metsään lähestulkoon laisinkaan koska olemme antaneet pennulle mahdollisuuden treenata itsenäisesti. Pelkona kun on että jos tottuu aina toisen koiran kanssa mehtähommiin niin sitten ei taaskaan itsekseen osaa olla ja hakeutuu aina toisten koirien työskentelyille.

Ja kyllähän Valkko on aina osoittanut mieltään kun pentu vaan pääsee metälle. Toisaalta edellinen ”yhteisreissu” koirien kanssa taisi tapahtua Lokassa, jolloin molemmat koirat eksyivät ja parisuhde oli tiukilla keskiyöllä tuntemattomassa paikassa rinkan kanssa seikkaillessa. Ah, se olikin hyvä reissu…

No, ei muuta kuin molemmat koirat matkaan mukaan. Ensimmäinen hakulenkki oli sitten vallan mainio; pienen aukon reunaan laskin koirat irti –> Ora seikkailee tovin ja leikkii Valkon kanssa, yhdessä vaiheessa Valkko irtoaa ja toki sitten isolle tielle ja 2km linnuntietä tulee alta aikayksikön eroa meihin ja vanhukseen. Eikun pentu autoon ja perään. Ja koska koiraa ei kiinnostanut autoon tulla niin saikin sitten juosta perässä takaisin alkuperäiseen paikkaan… Joten tilannehan näytti oikein hyvälle, vanhempi koira keskari pystyssä tottelemisen suhteen ja kuitenkin kimpassa pitäisi edetä seuraavaan paikkaan (ohi erinäisten maatilojen yms…). Hetken lenkeilytyksen jälkeen Valkonkin aatokset olivat muuttuneet ja farkun perään passasi tulla. Joten uutta yritystä.

Se oli varsin nopea yritys sitten kun 2km päässä olevat pihakoirat kuumottelivat enemmän Valkkoa kuin metsässä kirmailu… Joten eikun taas hakemaan koira pois.

Sitten siirryttiin sellaiseen mehtään että ”ei jumalauta ole ketään ainakaan 10km etäisyydellä”. Päästäisiin keskittymään itse asiaan… Ja hyvä niin. Ensialkuun hakeminen koirilla näytti tältä:

ora-12112016-eka-lenkki

Auto siis tuossa tien päässä paikallaan, Valkko vaaleansinisenä tekee lenkkiä metässä ja sitten pitkin tietä. Orakin menee perässä, mutta mitään lupaavaa ei näy riistan osalta. Eli siirtyminen seuraavaan paikkaan. Taaskaan ei Valkolle kyyti kelvannut, joten mielummin tuli sitten peesissä (noin 10km…). Ei oo pakko jos ei halua.

Ja sittenhän alko homma muuttumaan. Auto sijaitsee tuossa punaisen viivan alakulmassa (ei olluna haukkua Valkolla, jokin tekninen virhe). Ensin lähtee molemmat koirat menemään vasempaan kohden jänkää, sitten palaavat takaisin luokse. Käyn tekemässä pienen kävelylenkin koirien kanssa, ja ensin lähtee Valkko Markkajänkää kohden (lupaava alue, voisi vaikka hirviä ollakin) ja kohta irtoaa Ora Sammakkojänkää kohden – molemmat koira tangetin eri suunnissa! Se oli aika makia tunne. Melkein jo haistoi että kohta voisi jotain löytyä. Linnuntietä etäisyyttä Valkolla kahden km luokkaa, Orallakin reilu kilsa. Valitettavasti kumpikaan ei hirviä löytänyt näiltä lenkeiltä, mutta itse melkein kusin hunajaa – Pentu otti, lähti ja löysi takaisin

ora-12112016-toka-lenkki

Sunnuntain osalta päätin jatkaa samalla tavalla – molemmat koirat mukaan matkaan. Auton jouset hoosiannaa huutaen taas uuteen paikkaan ja koirat irti. Samointein lähtevät koirat tarkastamaan läheisen taimikon, ja tais Valkko löytää linnunkin mille antoi pienet kyydit. Auton kautta mutka ja sitten lähtee Valkko etelään, Ora pohjoiseen. Itsehän olin tässä vaiheessa taas ”Hör Hör Hör” – jumankekka pentu taas yli kilsan päässä linnuntietä. Siinähän sukka eteni oikein mallikkaasti, kunnes jossain vaiheessa tajuan että Ora kipittelee ohi ”auton jäljistä”. Ja niinhän siinä käy että kohta alkaa itku.. Eksyi pahalainen taas ja ei löydä takaisin. Onneksi Valkko ritarillisesti käy poimimassa tytön hädässä ja matka jatkuu kohden isoa tietä… Ja siinä vaiheessa wolkkarin talla pohjaan ja koiria hakemaan.

screenshot_20161113-102014

Millekä näytti sitten loppujen lopuksi Ultracomin:n sivuilta katsottuna –>

ora-13112016-eka-lenkki

Toista kilometriä kerkesivät mennä kohden isoa kirkkoa ennenkuin sain hurtat kiinni. Eikun seuraavaan paikkaan kokeilemaan hakua. Tässäkin paikassa se huono puoli että lähellä isoa tietä, joten pienen matkaa kävelin koirien kanssa metsän puolelle. Sitten lähtee pentu omalle reissullee ja Valkko omalle lenkilleen. Ei vieläkään riistaa, mutta se ei oikeastaan harmita, koska tarkoitus onkin nyt vain treenata hakua.

ora-13112016-kolmas-lenkki

Vielä yhteen paikkaan on aikaa ennenkuin ilta hämärtyy. Edellisen maaston vierttä mehtäautotietä hieman syvemmälle metsään ja koirat irti. Pieni lenkki itsekin ojan toiselle puolelle maastoja ihmettelemään. Näyttäisi sille että koirilla alkaa olemaan kiinnostus vähissä, koska pitkän aikaa hiimailevat auton lähettyvillä. Mutta sitten lähtee Ora etunenässä vielä koittamaan maastoa. Ei se auta Valkonkaan kuin mennä perässä 😀 (niin ne asetelmat hetkeksi muuttuvat)…

Loppupeleissä tie kuitenkin houkuttelee, ja piti jo alkaa autoa käynnistelemään etteivät menisi isolle tielle. Jokin sai kuitenkin koirat kimpoamaan metsän puolelle, ja kohta onneksi löysivät Valkon edellisen hakulenkin jäljet. Niitä sitten seurasivat kohden edellistä auton paikkaa mistä nappasin kamraatit kyytiin. ora-13112016-neljas-lenkki

Summa summarum: Hakeminen parani heti kun vanhempi koira oli tsempparina mukana matkassa. Seuraavana viikonloppuna jätetään taas alkuun Valkko kotia ja annetaan pennulle työskentelymahikset omatoimiseen hakuun. Kyllä sen vaan joutui itselleen myöntämään, että paikallaan on oltava että koira lähtee itse hakemaan. Itseään joutuu liikuttelemaan sitten eri aktiviteeteissa 😉 😀

Ainiin, se oma.riista.fi-oivallus…

Nuolen osoittamat paikat näyttävät ne paikat missä on tullut koiraa treenattua… No piru aivan tyhjiä maastoja havaintojen ja kaatojen perusteella. Tiiä itkeäkö vai nauraako tässä 😀 (on me toisaalta löydettykin niitä hirviä, mutta jos jostain muualta vähän varmemmin löytyisi… mahdollista kun on muissakin maastoissa käydä)

Ammattilaiset metsällä

Suunnitelmista huolimatta piti pitää eilinen palauttavana (eli siis hirvenmetsästyksen aloituspäivä 24.9.2016). Tänään sitten tuoreemmilla jaloilla ja vähän skeidalla selällä uutta yritystä (linnut mielessäin).
Master plan:ihan siis oli viettää yö, ellei jopa kaksi ns. hevon jeerassa kera koirain. Hitonmoisella kiireellä perjantaina rinkka täyteen kamaa että ”varmasti pärjää vaikka kaksikin yötä [on kamerata ja varavirtalähdettä ja ruokaa…]”.
Perille noin 2h ajomatkan päästä saavuttuamme (havainnot jo ketusta ja ukkometsosta) huomasin että olen pläski ja rinkan mahatuki ei mene kiinni – no eikun sitten selkävoimilla rinkka ja kivääri (5kg) kamat suunniteltuun yöpymispisteeseen. Olin jo aivan hapoilla kilsan (1km!) jälkeen metikössä rymyttyäni kohden vaaran korkeinta kohtaa. Pieni tauko ja ”ei tähän nyt vielä ainakaan jäähä kun on kerran lähetty” ja noin 0.5km etemmäksi.
– tässä vaiheessa toki huomasin että tolokun mehtäautotie olisi tullut suoraan ko. pisteeseen, siksi oli PAKKO jatkaa eteenpäin ettei nyt vaan ”tien varteen” base camppia tekisi, olishan se aika noloa…
– ja toki tässä vaiheessa oli hyvä havaita että mahahihnan toinen pää oli vain mutkalla ja ”hyvin” meni kaljamahan ympäri tukivyö. Siinähän oli kuin uudestisyntynyt noin 20m matkan kun tuki jakaantui tasaisemmin maalliselle pyhätölleni.
Tässä vaiheessahan molemmat hurtat olivat tangetin ja sinin suunnassa 1km ja 4km etäisyydellä minusta. ”Hyve homma, hyvin hakkeevat”. Siinäpä sitten kun alkoi jo hämärtymmään niin äkkiä tulia tekemään. No kyllähän sitäkin sitten runk… hienosäädettiin tovi että sai risut käryämmään. Oli se hyvä että oli kirves mukana matkassa (eikä mikkään minikirves, tietenkään…) Saattoi jo pimeä olla pitkällä kun pääsin ihastelemaan notskin kehittymistä. Koirilla haku tuntui tuottavan jo tulostakin; pentu on vieläkin 1km päässä, vanhempi on tehnyt puolen pitäjän hakulenkin ja onneksi lähtenyt takaisinpäin kohden muuta joukkuetta. Ja kas, ihan haukkumaan alkoi pentukin, kylläpä nyt on pojat jännät paikat!
– siis pimeyshän oli jo tullut, mutta mahtavaa jos on löytänyt jotain.
Paitsi että eksynythän se oli ja paniikissa ulvahteli. Tutkat ovat siitä mainio vehje että tiiät kyllä aika hyvin milloinka se omia jälkiä palaaminen on tapahtumassa ja milloinka ei. Ja nyt ei ollut tapahtumassa, ei kummallakaan koiralla. Onneksi vanhempi oli kuitenkin teinimorsianta menossa pelastamaan.
– voiiiiiiiiiiii perseen suti ja kristuksen naispuolinen sukuelin.
Siinä kuola päristen ja peräsuoli pitkänä koirapillillä yritin koiria kutsua takaisinpäin, mutta ei se eikä edes ilmaan ampuminen tuottanut toivottua tulossa. Eihän siinä, äkkiä sämpylä naamariin ja kamat kasaan ja kohden jonkinlaista tientapasta.
– tässä vaiheessa kiväärin kantohihnasta tippui noin 1cm metallitappi, eli hihna pois pelistä. Aika timanttista. Onneksi oli virittelyn varaa ja jonkinlaisen kiinnityshärdellin sain aikaiseksi ettei käsissä tarvinnut alkaa kantamaan.
Kellon ollessa noin 20 niin hommastahan ei olisi tullut mitään ilman otsalamppua. Vaihtoehtoja oli 2, joko palata omia jälkiä metikön läpi autolle (noin 1.5km) tai sitten ottaa aikaisemmin mainittu mehtäautotie ja palata sitä myöten autolle (jälkikäteen laskettuna noin 7-8km, askelmittarin mukaan noin 10km kävelyä sille illalle..). Olin jo menemässä mehtäreittiä päin mutta sitten ”otetaampa nyt kuitenkin varman päälle” ja teitä pitkin – sinne ne koiratkin saattaisivat palata. Ehkä siellä on jokin oikoreitti auton suuntaan.
No ei olluna oikoreittejä. Koirat vaan jatkaa turaamistaan, etäisyyttäkin ottavat vähän vielä lisää että loppupeleissä 2km oli etäisyyttä minusta koiriin. Pimeää kuin jääkarhun hanurissa, näkyvyys juurikin sen 2mx2m minkä otsalamppu teki jalkojeni eteen laahustaessani kohden autoa. Siinä vaiheessa kun alkaa voimat olemaan tasoa ”jokainen juurakko kamppaa” oli rinkka jätettävä tien poskeen. 6-7km sitä hupia jaksoi ennenkuin oli pakko luovuttaa. Ase ja puhelin sekä auton avaimet mukaan ja viimeiset pari kilsaa kohden autoa. Päässään piti laskea aina pariin sataan ettei olisi jatkuvasti puhelinta tiiraamassa (akkua kuluttamassa) + ei kerkeäisi miettimään mitä metsän petoja selän takana pyörii.
– tässä vaiheessa muuten vinkkinä että jos annat kotiväelle mahdollisuuden seurata omaa taivallustasi tutkasovellusten kanssa niin: Be like a duck — kuin vesi ankanselkää. Ohjeistukset nimittäin siitä että mitä pitäisi seuraavaksi tehdä ja missä koirat menee kun olet itse lähestulkoon jalat rakoilla raahautumassa autolle eivät ehkä ihan siihen hetkeen toimineet toivotulla tavalla… In the end olinkin sitten aika Dick, koska liian vähät yöunet sekä fyysisesti rikki. 
Nooh, autolle pääsin ja voi sitä jälleennäkemisen riemua. Kengät hevon kuuseen ja sandaalit autosta jalkaan. Pyssy aselaukkuun ja persettä penkkiin. Onneksi olin jättänyt autoon juomista ja lakuja, tiettävästi parasta evästä sitten viimeisen ehtoollisen.
– kiitos Jeesus vielä helekutinmoisesta oikean jalan krampista, teki elämästä vielä hitusen mahtavampaa. Erityisesti ajamisesta
Puhelin latautumaan ja tilannekatsaus ja samalla kamojen nouto aivan saatanallisen kipeän koiven kanssa. Koirat pysyttelee noin 500m alueella. Sinnepäin vie kaksi reittiä. Onneksi mm. karttaohjelma jätti lataamatta noin 500mx500m alueen toisen tienpätkän osuudelta eikä mitään arpaa veikata että mitenkä sinne pääsisi. Jotenka sitten yrittämään lännen kautta koirien lähestymistä. Pieni mutka, vain noin 15-20km. Noin 10km kohdalla parisuhde alkaa rakoilla, koska reittivalinta ei ollut optimaalinen. Keskisormi pystyssä noudatan kuitenkin annettua ohjeistusta ja käännän mobiilin – se toinen reitti oli parempi, ja nyt karttakin oli jo siltä osin latautunut. Eikun peräsuoli pitkänä takaisinpäin.
Pikkuviba siinä tuli tehtyä kun kiihkoissaan ”yhtä risteystä” ennen tuli käännyttyä. Tulipa testattua Alltrackin maasto-ominaisuudet sillä kinttupolulla ihan uusiin ulottuvuuksiin. Pitäisi kyllä hommata erilliset peruutusvalot tuohon farkkuun, vähän mentiin tunteella peruuttelut…Eli takaisin juoneen kiinni, puheluiden ja viestin määrän perusteella kotona oli mitä tyytyväisin eräopas. Jortikka oli aikamoinen jo otsassa kellon lähetyessä 23 kun olin jo oikealla tiellä kohden koiria. JOS koirat nyt pysyttelisivät siinä missä ovat niin noin 800m päähän niistä pitäisi pystyä pääsemään. Ja jos yhtään siirtyisivät niin se tarkoittaisi jo lähemmäksi 30km ”mutkaa” kohden ensimmäistä reittivalintaa.
Rystyset valkoisina autonratista pidellen saavuin kohtaan missä koiriin oli edelleenkin tutkan mukaan noin 800m. Nyt sitten sillä kuuluisalla Laukkasten verenperinnöllä alettiin huutamaan hurttia niin että varmana kuului kylillä asti. Ja hemmetti, niinhän se näytti että koirat tekivät jonkinlaista liikehdintää ääntä kohden. Jatkoin ajamista kohden kääntöpaikkaa ja jatkoin mölyämistä.
-noin 10min huutelua tehtyäni tuli kettukin kahtomaan ajovaloihin että mitäs muija, oot lähtenä?
Kaiken kaikkiaan 30min huusin, vihelsin, puhalsin pilliin, puhalsin hylsyyn, tööttäilin ja tein vaikka mitä. Oja (kokoluokkaa mikä lie) oli meidän välissä 700m päässä minusta, ja arkailivat sen ylittämistä. Kiersivät ja kaarsivat etsiessään sopivaa kohtaa. Vihdoin kuin tulivat yli niin mennyt sitten enää kuin tovi kun olivat autolla. Voi sitä riemun määrää. Ja kyllä maistui makkara koirille, eikä tarvinnut houkutella auton kyytiin. Molemmat koirat puoliksi tiukassa mudassa, joten olettaa voipi että ylityspaikka on ollut hitusen hankala ja upottava. Onneksi oli voimia tulla kuitenkin yli. Kello oli jo noin 24 kun päästiin suuntaamaan auton nokka kohden kotia, ei tässä enää telttahommiin alettu eikä mitenkään seuraavana päivänä metsästyshommia yrittämään. Vanhemmalle koiralle tuli kuitenkin työskentelymatkaa 50km ja nuoremmallekin 30km yhdelle illalle, joten lepo oli paikallaan.
Vielä sitä kerettiin yksi 1+1 näkemään tiellä ennenkuin kotia päästiin, hyvää matkaa vaan sillekin duolle, toivottavasti nähdään joku toinen kerta paremmissa yhteyksissä.
Tämä reissu oli kyllä opettavaisuudessaan ihan omaa luokkaansa. Ensi kerralla voipi parantaa aika monessa tekijässä 😀 😀 😀 (onneksi nyt jo naurattaa, eilen ei vielä naurattanut…) Ja parisuhdekin taisi säilyä, kaikesta huolimatta.
Mutta notena jo itselle ensi kertaa varten: Otsalamppu ja nesterakko, aivan parasta. Ja sitten paljon noita sytykepusseja, eivät paina mitään suhteutettuna siihen että saapi tulet ”suhteellisen” varmasti aikaiseksi. Ja hei, jos autolla pääsee lähelle, niin jumalauta mene lähelle. Tässä mitään itsensä voittamista kannata alkaa harrastamaan 😀