Jalostuspohdintaa – samaa soopaa tänäkin vuonna

Hola!

On taas tullut se aika vuodesta, kun suomalaiset itäsiperianlaikanartut alkavat tekemään juoksujaan (varsin yleisesti kiimakausi on tässä elokuusta aina tuonne lopputalven reunamille, mikä lie suomalainen villitys).

Ja sehän tarkoittaa jälleen kerran myös sitä, että kasvattajat miettivät pää punaisena sopivia astutuskumppaneita nartuilleen. Ja siihen ainakin näin henkilökohtaisesti vaikuttaa seuraavat asiat (tärkeysjärjestyksessä ja selityksineen). (!Varoitus, tekstissä voi vilahdella muutamia yksittäisiä kiroamiseen viittaavia sanaparsia, ei luettavaksi lasten kanssa)

1. Terveys

Voin vain kuvitella kuinka helvetisti se vituttaa kun 3-5v koira alkaa kipeytymään jonkin saatanan perinnöllisen taudin vuoksi (varsinkin, jos se olisi ollut jollain kohtuullisella testillä todennettavissa). Itse kuitenkin hankin koiran sitä varten, että pystyn sen kanssa touhuamaan hyviä vuosi likemmäksi 10v+.

Lisäksi koiran soisi olevan muissakin asioissa kohtuu ”helppo”, eli järkiruualla ja liikunnalla koiralla on turkki kunnossa ja eläinlääkärillä ei tarvitse kuin rokotuksen käydä hakemassa sekä terveystutkimukset teetättämässä jalostuksen jatkuvuutta varten. Kaikenmaailman allergiaruokien ja värkkäysten kanssa ei kukaan tieten tahtoen halua alkaa.

2. Riistaverisyys

Ja sitten tulee se seuraavaksi tärkein, eli kyllähän sen koiran soisi metsässä toimivan. Tähän asiaan vaikuttaa kuitenkin hyvin paljon se hihnan toinenkin pää. Toisissa tilanteissa koiralle voidaan tarjota enemmän riistamahdollisuuksia kuin toisissa, ja toisissa elämäntilanteissa voidaan koiraa viedä kokeisiin (tai olla viemättä).

Toisaalta koira voi olla semmonen velho ja shamaani, että se tietää nämä hommat niinkuin se seppä joka syntyessään jo tako rautaa menemään ennekuin kerkesi vaippaan paskomaan. (Mutta joskus, harvoissa tapauksissa toki, näinkään ei ihan asiat olet. Laikoilla *ehkä* vielä tänä päivänäkin vaaditaan vielä hieman enemmän duunia halutulle riistalle ohjaamisessa kuin toisenrotuisilla hirvikoirilla). <- huomasitteko kuinka hellän varovaisesti koitin astella yli tuon miinakentän? Minä en käy valehtelemmaan, kyllä tuon oman ensimmäisen itälaikan kanssa on saanut tunteja viettää metässä ihan omiin tarpeisiin, oon kuullut huhuja, että ”ne toiset rodut (yleensä harmaamman väriset) lähtee kuin tykin suusta ja itse ei tarvihe kuin hiluxissa istuskella”. Empä lähe tällä kokemuksella muuta väittämään, näin se voi ollakin.

Laikalla se riistaverisyys on kuitenkin alkujaan hieman toisella tavalla suuntautunutta, ja toivoisinkin että myös jatkossakin laika pitää paikkansa siellä moniriistaisuuden parissa. Kyllä jos minä idioottivarman hirvikoiran haluaisin, niin olisihan se jokin toinen rotu. Siinä mielessä ei tule pennunottajan erehtymän laikan käyttökohteista.

Edellisen paasauksen päätän kuitenkin tähän, eli POINTTI on se, että voi elämäni kevät kuinka se SITTEN vituttaa, kun siulla on semmonen pelikoira olemassaan joka teinivuosina päräyttää KVAksi hirvelle ja linnulle ja on taipparia karhulle, ja sitten pennutusajatusten jo siintäessä horsitontissa 3v:na koira tuleekin kipeäksi (juuri sen jälkeen kun olet tuhlannut siihen tuhansia euroja rahaa ja vuorokausittain tunteja saadaksesi siitä ns. kunnon jalostuskoiran käyttö- ja näyttötuloksineen). Kyllä siinä saattaa hieman ns. ranteet auki -meinkinkiä olla ja norsun kärsä kasvaa otsasta läpi.

3. Ulkomuoto

No mielestäni jos edellä mainitut kaksi asiaa on tikissä, niin luulisi sen ulkomuodonkin seuraavan perässä. Näyttelyissä kun kuitenkin aina puhutaan mielipiteistä, ja niitä voi olla monia. Harva ulkomuototuomari on kuitenkaan koulutukseltaan eläinlääkäri, niin ulkomuodonkin arviointi terveysnäkökohdat edellä ei välttämättä aina mene aivan nappiin. Ja vaikka mulkerolle se kuulostaakin, niin kyllä minä olen taipuvainen uskomaan siihen, että näyttelyissäkin käyttökoirarodussa AVO-luokassa esitetyt koirat kalskahtaa hieman korvaan. Tai ainakin jos korostetun iso osa niistä kultaakin arvokkaimmista SERT:stä menee sen edellä mainitun luokan edustajalle (ikä on jotain välillä 3-8v eikä muka yhtään käyttökoetulosta?). Ulkomuototuomareilla on tässäkin asiassa hirmuisen iso vastuu kannettavanaan. Toki, voihan kaikki edellä mainittu olla kateellisen kitinää kun oma koira ei ole pärjännyt näyttelykehissä? Muuttuuko mielipide, jos miulla onkin SERT-rohmu, mutta esim. terveys semmoinen ettei puhettakaan että metsässä pärjäisi vanhoille päiville? Tuskin.

Toteutus?

Eli mitteepä meinasin tehdä sitten itse? No jos luoja suo, ja Ora alkaisi kiimahommiin, niin kyllähän se uros on A) terveystutkittu [väh. lonkat ja eläinlääkärin/vastaavan toimijan ottama MyDogDNA-testi] ja B) sillä on ulkopuoliselle arvioijalle antama näyttö käyttökokeista/sen toimintaa pääsee seuraamaan tutkatiedoilla useamman päivän ajan. Oran osalta myös koiran sukulaisten lisääntymisbiologiassa ei voi olla mitään haasteellisuuksia, eli keinosiemennykset ja vastaavat värkkäykset jätetään tästä pelistä kokonaan pois. Viittaan tässä siihen, että Oran ensimmäinen astutusyritys joulun tienoilla vuonna 2018 kaatui siihen että nakku antoi urokselle selkään ja toista yritystä vuosimallia 2019-2020 tässä vieläkin odotellaan (sekoittiko 1v. sisällä kaksi muuttoa koiran kiimakierron, mene ja tiedä, mutta sitä seuraavaa juoksua tässä odotellaan vieläkin). Oran osalta näytöt tuli onneksi haettua jo teinivuosina ja terveystutkimuksista on ns. runsauden pula. Geenitestin vakaa kannattaja olen jo siitäkin johtuen, että kun kaksi testattua vanhempaa käyttää pennutukseen, niin välttämättä tarvihe olla koko 10-päistä pentuetta sitten kiikuttamassa testeihin (selkiä rahansäästö). Nykytietämyksellä olen kuitenkin jo sen päätöksen tehnyt, että ne harvat pennut mitä itse tulen koskaan Bear Caliberin kennelnimen alla tekemään, tulevat olemaan kaikki geenitestattuja ja tulokset julkisia. Näin pidetään tämä koirien jalostus läpinäkyvämpänä ja se on aina yksi murhe vähemmän pennunottajalle. Lisäksi autan mielelläni geenitesteistä kiinnostuneita koirien omistajia testaamiseen liittyvissä kysymyksissä ja mm. kuinka tulokset saa julkisiksi. En varmasti ole ainoa, joka tekee tälläkin hetkellä kiivasta hakutyötä jalostuskumppanien etsinnässä, ja kyllä se MyDogDNA-sivusto on yksi valveutuneimpien kasvattajien työkalu siinä missä Kennelliiton jalostustietokantakin.

Kaksin aina kaunihimpi?

Kassos vaan, sitä on naama ruvella puskettu menemään töissä ja metikössä niin sitä ole joutana blogia päivittelemään. Ohessapa pieni nami nami -herkkukooste yhdestä aikalailla normipäivästä metsällä. Pyydämme kiinnittämään huomiota mm. metsästäjän tekemiin siirtymiin :D.

Tässä tapauksessa toisaalta metsästys aloitettiin vasta kun oli soiteltu koko kylä läpi että vieläkö olisi lupia jäljellä ja haettu kivääri kotoa o_O. Parhaiten onnistui tänään kameralla ampuminen. Piti jopa jossain vaiheessa syvällisesti miettiä että mitä se tekee koiran koulutukselle jos omistaja lähtee juoksemaan karkuun hirveä…

Seuraava materiaali kuvattu tosiaan tuon ensimmäisen 2.5km siirtymän jälkeen. Sai aika liki pönöttää, ja karkko kun piti antaa niin seuraavaksi olisi pitänyt lie uskaltaa kivillä heittää eläintä :P.

Virhe
Videota ei löydy.

Tämä päivä meni hitusen enemmän Oran kunniaksi, Väärti teki muutaman sivuturneen toisille elukoille ja jäi lopuksi tielle odottelemaan kyytiä kotia (eipä ennää mennäkkään omia jälkiä takaisin – mikä oli tänään siunaus, koska ei helv… näitä etäisyyksiä ja sitä rallin ajoa pitkin maita ja mantuja :D).

Ihminen! Nyt on aika toimia – Susivahinkojen estämisen kansalaisaloite

Hei ihminen, juuri sinä!

Suosittelemme myös Karhunvartijan puolesta tutustumaan oheiseen aloitteeseen. Susitilanne alkaa olemaan aikalailla haasteellinen tuolla ”etelässä”, eikä tilanne ole erityisen kantavalla pohjalla. Kyllä se meidänkin koirilla metsästäminen susi-alueilla alkaa olemaan aika heikoilla kantimilla.

Me ei lähdetä pelottelemaan susilla jotka syövät muksut pihasta, mutta tosiasiassa tolokku pitäisi olla niissä tilanteissa missä sudet systemaattisesti käyvät pihoilta noutamassa ”take-away:t” omien lemmikkien muodossa. Tulehtuneet välit metsästäjien ja tutkijoiden välillä eivät myöskään lämmitä blogin kirjoittajia, pitäisihän sitä nyt jonkinlainen keskusteluyhteys olla näillä kahdella. JOTTAIN TARTTEE TEHDÄ, ja tällä hetkellä tämä kansalaisaloite on paras keino viedä asioiden korjaamista eteenpäin. Tutkijat joutuvat liian usein sylkykupeiksi myös niissä asioissa joihin eivät voi vaikuttaa.

Kansalaisealoitteen allekirjoittaminen käy helpoiten omilla pankkitunnuksilla, mutta myös paperinen kannatusilmoitus vie asiaa eteenpäin.

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2702

Oran ja Väärtin ensimmäinen parityöskentely, tutkatestausta ja muuta 5/5 suorittamista

Päästiimpä pitkästä aikaa torstaina 16.11. lähtemään metsään oikein Extreme Ultimate Hunter Set-Up:ina. Eli kaksi koiraa ja kaksi pyssyllistä. Tämähän oli jo lähestulkoon varma homma, kylmätiloista muiden ruhot heivattuna hittoon ja pakastimesta mansikat viskottu mäkeen että riittää tilaa lihoille. Oikein vielä samaan maahan mentiin, että miesajona (väli 1.5km toiseen) varmasti hirvet löydetään.

Siitä kun hikinauhan sai kiristettyä ja naaman noettua ja puukon aseteltua legojen väliin päästiin lähtemään hitusen kahdeksan jälkeen ratsaamaan aluetta. Mitään tietoa mistään elukoista ei ollut, eikä jälkiä ollut näkynyt edeltävään viikkoon missään. Itse otan maaston läntisemmän puolen Oran kanssa ja Toni lähtee autolta suoraan pohjoiseen Väärti hihnassa. Ora juoksuttaa ensimmäisen parin kilsan aikana kolmet eri porot, joten ainakin siinä on hyvät alkulämmöt otettu. Onneksi lyhkäsiä pöläytyksiä, mutta tatti otsassa ohjaajalla niistäkin. Poroja on mahottomasti maastossa ja pikkusen tunnelma alkaa flobbaamaan. Väärti käy jotain jälkiä seuraamassa, kunnes lähtee aavan yli ja yhyttää Oran vanhat jäljet. Siinäpä sitten seuraavaksi mennäänkin naama kiinni toisen perseessä (koirat, 8 jalkainen karvamato). Vitjatti että tympiää huolella kun työnteko menee ihan lekkeriksi. Siinä vaiheessa tunnelmat oli jo kohtalaisen kyrpeliä, joten otin tavoitteeksi vain ratsata polku järvelle asti ja katsoa jälkitilanne. Onneksi jäätynyt mönkijän uraa pystyi jotenkuten seuraamaan ja pakkanen tehnyt jängillä etenemisen kohtuullisen joutuisaksi.

Aivan polun päästä löytyi muutaman päivän vanhat hirven jäljet. Koska periksi ei anneta, niin eikun koirille näyttämään kädestä pitäen mihinkä suuntaan sitä (perkele) pitäisi mennä. No eikun sitähän mennään toiseen suuntaan ja tottakai järven jäälle. Siinähän sitä sitten oltaisiin jos jompikumpi jäästä läpi, soronoo! ja hellät tunteet. Onneksi tulivat poiskin vielä kohtuullisen eläväisinä, joten eikun uudestaan näyttämään että minne ne hirvet on menneet. Noh, 50m ja porolauma sotkena ne vähäisetkin jäljet. Voi vituran perhana. No sitten otetaan puhelin ja kartta käteen ja tehdään seuraava sotasuunnitelma. Kun kerran tänne asti nyt on jo tultu niin suotta sitä omia jälkiään takaisin lähdetään. Mennäät kuulkaas pojat ja tytöt tuosta suon yli että heilahtaa!

Ja niin sitä sitten mentiin, vain aukeimmilla kohdilla ei oltu vesirajaa myöten jäästä ja lumesta läpi rämpimässä kohtuullisen raikkaassa suovedessä. Murhaan katseellani koiria jotka härdäävät keskenään. Ja jos eivät sitä tee niin juoksevat kartan mukaan sellaisella joella missä saattaa olla jäätä, saattaa olla olematta. Hitusen ristiriitaiset tunnelmat kun siinä kun A) sydän kallellaan kun toivot ettei tarvitse pikaspurttia tehdä koiranpelastustehtäviin ja B) toivot että menisvät hitto vaan kauemmas työskentelemään.

No ei siinä, tuntuu jotenkuten joen jäät paikoitellen kestävän molemmat koirat. Onnekseni löydän myös toiset mönkijän urat mitä pitkin pääsee etenemään kohtuullisen tolokullisesti. Isäntä laittelee samalla hassunhauskoja kuvia nuotiosta ja auton lämmöstä. Tutkan mukaan enää pari kilsaa auton lämpöön, kyllä tämä tästä. Aamulla uusitut pohjallisetkin muistuttavat kengässä kuinka eivät todellakaan ole vielä asettuneet omiin uomiinsa. Ainiin, ja nesterakon letkukin umpijäässä, eihän tässä nyt jano olisi ollutkaan.

Tunnelman ollessa jo aikalailla katossa koirat päättää mennä jälleen kerran härdäämään jotain joelle. Nyt menevät jopa hitusen ylikin, ja katohan perkeles, alta 200m päässä minusta alkaapi haukku raikamaan. No mutta, 10 pistettä Anulle hausta. Eipä siinä, aikalailla alkuminuuteilla pystyi sanomaan että nyt on hirvi haukussa. Ei sinkoa pahasti minnekään, joten eikun katsomaan tilanne. Siirryn mönkijänuralta noin 15m ennenkuin vasen jalka uppoaa persettä myöten jänkään. Ai että se tuntukin makialle kun viking alkoi täyttymään sellaiselle +4 asteisella vedellä.

Pääsin joen varteen missä oli sen verta aukiaa että kerkesin parin sekunnin verran nähdä rapian 200m päästä kun ainakin kaksi hirveä lähtee siirtymään. Voi mulkero sentäs, tästä ei tämä mamma etene enää mihinkään, jää ei kestä eikä mettäjänkä kannata yhtään, peräännyttävä takaisin mönkijäuralle ja haettava toinen lähestymispiste. Isäntä laittelee maisemakuvia yhteiseen messenger-ketjuun ”ihan kiva keli täällä”. En tiedä, auta armias jos jollakulla olisi nälkä, väsy, jano tai esim. sukat jäässä mettäkengässä, niin jotakuta saattaisi ehkä harmittaa.

Mutta onneksi on ns. tilanne päällä, koipea toisen eteen ja paremmalle hollille. Makiasti poluntapainen vei lähemmäksi haukkua, ja samaan aikaan koira painoivat vasallista hitusen lähemmäksi. Ainoa mahdollinen ampumasektori oli noin pari metriä leveä. Ja totta munassa siitä meni ensiksi vasa, sitten aivan pirullisen äkäsen näkönen emä ja… no ei mittään, jäin kuuntelemaan että Ora haukkuu vielä kolmatta eläintä jossain takana, niin kilin vitut, ei mittään. Tuli todistettua että se on Väärti joka haukkuu hirvessä kiinni, Ora jättää selkeämmän tilan elukalle. Eli tilanne meni siinä, noin 75m ampumamatkaa ja tämä yksi samperin SM-tason ampuja ei sitten saanut elukkaa nurin, vieläkään. Ei vieläkään!!! VOI PERHANA MIKÄ AMATÖÖRI. Sinne mäni, nyt lähtee hirvetkin jo vauhdilla etenemään. Hetken teki mieli jäädä siihen hankeen istumaan ja luovuttaa koko paska. Nivunenkin jossain vaiheessa revähtänyt, teki aikalailla höpöä.

Karkko siis eteni sen verran huitsin vitelikkoon että pystyi jo suosiolla luovuttamaan. Panos pois piipusta, toisenkin kengän tasapainotus suovedessä ja eikun autolle. Isännän ehdottaessa muutaman kilsan ekstralenkkiä vielä talon lämpöön sai hitusen verisuonen pullistelemaan otsalohkossa. Olisi saattanut olla ns. vimone temppu se… Onneksi Tonin naisenlukutaito on kehittynyt jos siihen vaiheeseen että tulikin autolla hakemaan niin läheltä kun vain pystyi, ilman mutinoita enää.

Ja voi sitä autuuden tunnetta kun näki lämpimän auton odottelevan mettäautotien päässä. PusiPusi ja Uulalaa, nyt sitä kahvia ja kylmää Hiillos-makkaraa (kun näköjään nuotiokin oli jo sammunut…). Reppu pois selästä ja ase laukkuun. Jahas, ja mikäs sen mukavampaa kun todeta tässä vaiheessa että ratakiväärin poskipakka tipahtanut jonnekin hevon vittuun äskeisen 2km matkan aikana. No voi elämän kevät. Sitä ei muuten uskoisikaan minkä verran tuli ääneen itsekseen kirottua pakkaa etsiessä. Se jäi sitten sille reissulle (ja ei muuten nopeasti googlattuna löydy ihan perus varaosina mistään). Nyt alkoi kyllä jo syödä naista tämä homma ihan oikeasti.

Toni oli tässä vaiheessa lähtenyt parempien maasto-ajoneuvojen avulla lähemmäksi haukkua. Koirat nasakasti haukkuivat lammen äärellä elukoita. Ei tiedetä syytä, mutta reilusti ennenkuin Toni pääsee haukulle koirat lähtevät helekutinmoista kyytiä juoksemaan lammen yli and beyond. Silloin kun nopeudet nousee tuonne 34-37km/h niin voi olla aika varma että nyt ei enää olla hirven perässä. Jäi selvittämättä mikä oli näin hitonmoisen makia syy vaihtaa hirvet pois.

Varsinkin kun aika nopeasti käy ilmi että toisistaan erkaantuneet koirat eksyvät. Ensimmäiseksi eksyy Ora. Hetken ullattuaan muistaa lähteä omia jälkiään ehtimään ja löytää takaisin haukkupaikalle ja Tonin tykö. Väärti on jatkanut matkaa pidemmälle, mutta johan se sieltäkin alkaa kuulumaan ullaus. Ja Väärtihän ei sitten omille jäljilleen lähde. Ok, eli auton nokka kohden seuraavaa kylää että päästään kiertämään eteen.

Kun on päästy koiran ”eteen” toiselle puolelle pitäjää, niin tottahan Väärti päättääkin painattaa vastakkaiseen suuntaan. Voi että, ihanaa. Siinä tovi mietitään että mitä tehdään, kunnes tutkassa alkaa näkymään hägstääg _punainen_viiva_. No katoppa poikaa, onkin sitten löytänyt uudet elukat haukuttavaksi. Uusi suunnitelma ja nilkka suorana toiseen suuntaan vastaan.

Autolla päästään linnuntietä 1.7km päähän haukusta. Nyt pääsee Toni metsään samoamaan otsalampun kanssa. Jossain vaiheessa Väärti jättää haukkumisen ja uhkaavasti alkaa painumaan takaisin omille jäljilleen. Etäisyyden ollessa noin 900m Tonin ei auta muuta kuin ampua ilmaan ja toivoa että koira ymmärtäisi tulla takaisinpäin. Onneksi Väärti pysähtyy ja jää kuulostelemaan tilannetta. Toni pääsee muutaman sadan metrin päähän koirasta, jolloin kutsuhuudotkin menevät perille asti ja Väärti lähtee tulemaan kohden. Taisikin olla ensimmäinen kerta koiralle kun oma ihminen tulee vastaan jostain muualta kuin oman jäljen päästä.

Kaikenkaikkiaan ihan hyvä päivä, tutkat toimi ja koirat pääsivät kokeilemaan parityöskentelyä hirvelle. Pentukin osoitti erinomaista työmoraalia etsiessään uudet elukat haukkuun eksymisen jälkeen. Oralla veto oli vajaata, minkä vuoksi koira palkittiinkin tuseerauksella seuraavana päivänä (toinen anaalirauhasista kohtuullisen täynnä… ei kannata tulla meikälle töihin vajaavetoisena, se on kuulkaa liukkaria ja kumihanskaa sellasille tiedossa… :D).

Lihaa ei tullut tälläkään kertaa, mutta kokemuksia senkin verran enemmän. Ohessa vielä päivä koostettuna kolmeen minuuttiin…

Ei edes tuurillaan…

Onhan se tosi että tasapainotilan säilyttämiseksi toisilla käy munkki, toisille jää käteen pelkkä munkin keskusta.

Oran kanssa on nyt näyttelyviikonlopun (mistä btw toisena päivänä NUO-EH kotiintuomisina) jäljiltä pyöritty saaliin perässä useampana päivänä. Maanantaina vihmo vitullisen märkää ja kylmää räntää naamalle sen verran että ohjaaja luovutti ensimmäisen puolentunnin jälkeen (toki koiran tuuppasin ulos koiranilmaan, kirjaimellisesti). Eipä vaan olluna hirviä siinä maastossa. Siinä kuitenkin kieli pitkänä odoteltiin lunta maahan jääväksi, mikä tarkoittaisi seuraaville päiville helpotusta jälkien näkemisen osalta.

Tiistaina metsään päästiin vasta puolenpäivän aikaan pakollisen palaverin jälkeen. Siitäpä Ora ottaa tunnin hakemisen jälkeen hirvet. Nämähän ei toki paikoilleen jää, vaan siirtyvät siten että ylittävät ensin yhden joen ja jäävät noin 2km päähän isomman joen kylkeen. Tässä välin Anu kipittelee reipasta askellusta lähemmäksi löytöpaikkaa toteamaan jälkiä. Näytti sille että mahdollisesti vasallinen olisi haukussa. Koiran liikkeiden perusteella hirvet etsivät tolokun ylityskohtaa isommalle joelle. Tiedossa oli että ko. joessa virtausta on reilusti eikä tosiaan hirvetkään ihan heti löytäneet sopivaa kohtaa. Vahva veikkaus oli että Orakin yritti mennä perässä, mutta virtaus olisi ottanut koiran sen verran kepoistasti mukaansa että Oran joutui perääntymään takaisin rannalle.

Siitäpä sitten koira tulee omia jälkiään takaisin ohjaajan tykö, eikä sille päivälle hirviä lähdetty enää etsimään.

Näyttökuva 2017-10-19 kello 8.02.30
17.10.2017 Eräjätkän Oran hirvityöskentelyä. Seuraaminen pysähtyy isoon jokeen. Löytölenkki alkaa oikeasta alakulmasta.

Keskiviikkona oli vielä paikoittain lunta maassa. Mutta ei niillä paikoilla missä Oran kanssa seikkailtiin, tietenkään (täällä Lapissa muuten näinä päivinä kelit ja maasto-olosuhteet voivat vaihtua kilometrin sisällä). Ensimmäisessä maastossa ei ollut mitään, joten eikun koira kiinni ja kohden eilisiä kaatomaastoja (ks. alempi blogi-postaus). Tuntuviksi alueella olisi pitänyt olla useampikin eläin, joten eikun perkaamaan.

Toni ja Väärti olivat jo aikaisemmin menneet alueelle, joten kiersimme Oran kanssa sivummalta kohden aluetta (Kartassa Toni vaaleansinisenä). Kilometrin verran talsittuani tuttu päätti pirautella, ja tottahan siinä puhelimessa tarinoinnin aikana kuulin että nyt kyllä kuuluu haukkua jostain ja piti tylysti todeta kamulle että ”pidä kiinni tuosta ajatuksesta, soittelen kohta uudelleen”…

Niin se oli Ora vaan kaivanut elukan, ja mikä mielenkiintoista niin nyt haukkutiheys oli selkeästi kovempi jo heti alussa (rapiat 100/min). Aivan liian kova heti löydön alkuun. Mietin kuitenkin että joskohan tämä on sitä koiran omaa ”ilmaisua” sille että mitä löytöpaikalla on; vasalliselle Ora aloittaa aina hyvinkin rauhallisesti -> olisiko niin että vahdittavien määrä on isompi ja paimentamista enemmän -> kuka siinä jaksaa koko ajan mölistä kun liikkuakin pitäisi… Kun nyt taas näköhavainnon perusteella kyseessä oli iso yksinäinen (sarvista ei varmuutta). Väittäisin jopa koiraa yhtään tuntevana että saattoi olla iso uros, jollekka sitten tunteen paloa on enemmän haukkua. Saa nähhä tulevaisuudessa pitääkö oletus paikkansa.

Mutta niin, tilannehan meni about siten että Ora ja elukka etenivät aikalailla suoraan Tonille kopiksi. Pahalainen vaan kun Väärti toki innostui kanssa Oran haukusta ja alkoi hihnassa haukkumaan. Ora kuuli joko tämän/haistoi Tonin, niin tottahan siinä noin 150m päästä Tonista päätti lähteä moikkaamaan tuttuja (ohjaajan huomio: kokeessa Ora ei lähtenyt tuntemattomia tuomareita toteamaan). Elikkäs työskentely katkesi toviksi, mutta onneksi koira lähti heti 24-28km/h vauhtia menemään hirven perässä ja yhytti noin 1km päästä uudelleen (muutama punainen pallo kartassa ei ole oikeaa haukkua, lie heijastumia Väärtin haukkumisesta). Siinä parivaljakko eteni joen viereen siten että hirvi meni yli, Ora ei. Jälkeenpäin yritettiin vielä yhyttää hirvi menemällä ylityskohdan toiselle puolelle Oran kanssa, mutta nyt syystä X ja Y Ora ei tohtinut ylitettä jokiloita. Tästä siis pieni epäilys että eilinen epäonnistunut seuraaminen isolla joella lie jättänyt pientä varovaisuutta koiralle.

Näyttökuva 2017-10-19 kello 8.04.20

Summa summarum, ei vieläkään kaatoa Oralle. Ei sillä etteikö koiralla käsitys olisi hommasta, ohjaaja ei vaan pääse koskaan hollille tussauttammaan. Sitä se on kun yksin/kaksin metsissä samoaa, tuuriaanhan sitä koettelee ihan tosissaan.

Eihän se aina ole mitään ruusun terälehdillä tanssahtelua

Niin, on niitäkin päiviä jolloin tuntuu että ”minkä ihmeen vuoksi” sitä oikein tuolla kylmässä ihtiään kiusaa kun koiriakin kiinnostaa töiden teko kun kasa paskaa. Pyhänä käytiin naisissa katsastamassa uutta hakutreenipaikkaa, ja normaalista poiketen, jeskamandeera, alueellahan näyttäisi ainakin joskus menneen syksyn aikana hirvikin poikenneen (eli pikkuruinen toivonpilkahdus että tänään kyllä lähtee tyrät rytisten koira hakuhommiin).

Liekkö (teko)syynä mukana pyörinyt perillinen tai jokin muu astraalinen mielentila, mutta Ora oli sitä mieltä että tunnin ”lenkkeilyn” jälkeen hommat oli hänen osaltaan siinä. Kolme tuntia siinä vielä pönötettiin ja tulisteltiin, vaan ei tänään, ei vaikka olisi niskaperseotteella heittänyt metsään. Yhtä jännää oli touhu kuin olisi katsellut täytettyä koiraa aina 10min ja sitten käynyt siirtämässä 5m sitä ja taas jännännä UP:n softasta kuinka älytöntä lenkkiä sitä koira tekeekään.

Käytiin sitten tänään uudestaan tarkistamassa ko. paikka, nyt ihan joukkiona Väärti, Ora ja Anu. ”Pakkohan täältä nyt on hirvi löytyä”. Tällä ajatuksella auto parkkiin eiliselle kyttäyspaikalle ja koirat irti. Ei siinä kerennyt sitten edes termoksesta kahvia ottamaan kun Ora nappasi 600m päästä jotakin haukkuun. Tuossa vaiheessa Väärtikin kimpoaa perään kahtomaan mitä jännää sitä kamulla on. No se reissu kesti aikansa, Väärtin tutkapanta antoi paremmin paikkatietoa (jäi jälkeen pitempikoipisista kamuistaan) ja Ora mennä viiletti … jonnekin. Niinhän sitä kentät hävisivät parahultaan kun perässä oli menty jo useampi kilometri. 10 minuutin jälkeen koira palaa kentille, mutta ylläripylläri eipä se mukanaan raahannut sitä haukuttavaa.

Eikun kamat kasaan ja syvä huokaus termarin suuntaan. Eikun usuttamaan koiria takaisin MikäIkinäSeOlikaan-otuksen perään. Ja kun juuri oli päässyt kehumaan kuinka kerrankin oli löytänyt maaston missä pääsisi kuivin jaloin etenemään… No vesirajaan asti oli housut märät ja varpaita palelsi mettäsuota rämpiessä. Mikä perkele se on kun on ojitettua maastoa ja kuivempana olisi päässyt jos olisi kävellyt siellä ojassa suosiolla…

Eli vätysmäinen luovutus ja suunnan vaihto tuulen päälle ja kohden korkeampia käyriä. Ai että,  makiata. Siitä sitten tielle ja kahtomaan josko olisi tuoretta jälkeä mihinkään suuntaan. Kohtapa koirat ilmoittelevat että metässä voisi olla jotain ja pariskona käyvät katsomassa noin 400m matkan jälkiä, Väärti hieman pidemmän lenkin kuin Ora. Allekirjoittanut kerkiää katsastaa alueen sen verran että mahdollisesti mullikan jäljet voisivat olla kyseessä mitä jälkivainunen Väärti lähti tarkastamaan. Mutta sieltäkin reissulta tulevat tyhjin tassuin takaisin. Eivätkä lähde uudestaan vaikka rukoillut olisi.

Siinä sitten vätysmäinen luovutus vol.2 kun jälleen kerran olisi pitänyt speedot kaivaa esille että olisi päässyt jälistämään jäljet itse. Kohden tietä ja lenkki kiinni: siitäpä ne oli jäljet mennyt yli mistä jo aamulla koirat ottivat kohteen kiinni. Eli vahva veikkaus että sen pienen tovin mitä aamusella haukkuivat ja perässä menivät niin kohdistui hirveen. Sellaiseen nuoreen ja nopsakinttuiseen :D.

Sittempä se menikin loppupäivä junioreiden temutessa. Ei sitä aina jaksa ottaa niin vakavasti

Virhe
Videota ei löydy.

Aina ei kannata mennä merta edemmäksi kalaan…

Tulipa katsastettua karhusaalis -statsit hetki sitten riista.fi/metsastys/saalisseuranta/karhusaaliit/ -sivustolta. Karhuvartijoiden kaksijalkaisista toinen on alkujaan Etelä-Savon Juvalta kotoisin. Ja ei muuten silloin herran vuosina 1986-2005 paljoa karhuja hoodeilla liikkunut. Sitä luuli että Lapissahan sitä joka ukko on painimassa mesikämmenen kanssa että eteenpäin pääsee reissuillansa.

No tosiasiassahan tilanne on siis tämä entisen kotipaikan ja nykyisen välillä –>

Hör hör hör. Ja tuntuviksi isäukkokin jo yrittänyt ottaa metsässä jämptin sijasta errauspentua kotia kasvamaan :D. Shatan, aina on ruoho vihreämpää jossain muualla :P. Eikä varmasti ole porot haittaamassa tekemistä (supikoirista jne ei nyt puhutakkaan sitten mittään..)

Hakutehokatsaus 26.09.2017 – Eräjätkän Ora

Totisesti, kuukauden päivät on saanut koiria juoksuttaa ja treenata hirvihommia. On se vaan yksi hitokseen iso työmaa löytää ne sopivat kennelhirvet haukuttavaksi, nyt hieman jo tympiminen kalvaa. Ei sitä tänäänkään sellaista maastoa löydetty missä olisi hirvet majailleet. Perhana. Lintuja olisi ollut jo sen verran että haulikolla olisi nohevammat jo joulupaistin saanuna. Itse taidan jättää linnut nyt vielä ampumatta, lihaa saa kaupastakin ja keskitytään nyt tuohon hirvihommaan.

Päivän laskennallinen hakuteho tyhjässä maastossa Oralla: 3.8 (Ora 28.3km, Anu 7.3km). Olen nyt ottanut syksyn aikana tavaksi ensimmäisen tunnin pönöttää autossa ja antanut Oran työskennellä itse. Tänäänkin hyvää lenkkiä teki ja kolusi maaston noin 0,5-1.7km etäisyydeltä läpi tuon tunnin aikana. Ensi kerralla jalkautumisen sijasta pitänee vaihtaa ihan maastoakin, aivan turha oli jalkautua tuohon maastoon minkä koira totesi jo tyhjäksi :/. Ei sitä Orakaan sitten lähtenä oikein mihinkään jalkautumisen jälkeen, tiesi jo että turha reissu…

Hakutehokatsaus – Eräjätkän Ora

Käytiimpä eilen iltalenkki Oran kanssa. Oli sen verran rökälehuonoa haku sunnuntaina että piti käydä ihan hakua testaamassa että mikä koirassa oikein vikana. Olisiko sitten vielä painanut kahden viikon eräreissut jaloissa, koska toiminta alkoi jo pikkuhiljaa näyttämään sille mille ”pitääkin”, tai ainakin että kehittymistä olisi havaittavissa.

11.09.2017 Eräjätkän Oran ”laskennallinen hakuteho” 4.2 (kuljettu matka Ora; 16,2km, Anu; 3,8km). Ora hakuteho 11092017.png

Kuviokin alkaa näyttää jo sille kehäkukalle, eikö niin? :S Tässä maastossa ei mitään löytynyt. (ps. nuolikivi=nuolukivi :D).

Lumi tuli, auto sano pöri pöri, metsämies uli uli

Niin se vaan taitaa olla että Sodankylän korkeudella koirahommat 2016 päättyvät 20. marraskuuta. Sen verta reippaanlaisesti mätkäytti viskoa lunta perjantai-lauantai välisenä akselina ettei enää alltrackikään toiminut muuna kuin lanana mehtäautoteillä. p1050001

Orakaan ei lauantaina lähtenä hakemaan, eikä se hakuhomma miksikään muuttuna sunnuntaina vanhemman koiran kanssa. Taitaa olla juoksut tekemässä tuloaan ”sopivasti”, joten johan tässä joutaakin jo hieman rauhoittumaan.

Lopuksi hieman kuvamateriaalia kameroista lumisilta ajoilta, onhan meillä olluna lystiä 🙂

p1040961p1040990p1040998p1050009p1040962p1040983