Notta johan sitä ihmiset ja koirat on henkisesti ja fyysisesti selvitty viikonlopun Kajaanin excursiosta. Eli onkin aika pistää nippuun hieman tämän metsästysviikonlopun tuloksia.

Totisesti sitä siis lähdettiin heti perjantaina tukka putkella Tonin töiden jälkeen ajelemmaan kohden Kainuuta ja Paltamon maastoja. Olimme saaneet kutsun tulla koiran kanssa treenaamaan hirvihommia Oran kasvattajan (Haatajan Antti) tykö, ja mehän ei sellaisesta tarjouksesta kieltäydytä! Mahtavaa että pääsee erilaisiin maastoihin pyörimään ja toisaalta näyttämään kasvattajalle miten se pentukoira tällä hetkellä toimii.

Aamuyön tunteina ja kainuulaisella vieraanvaraisuudella lämmittettyyn majapaikkaan saavuttuamme otimme äkäset unet itse kukin ennen kuin herätyskello ilmoitti ilmoille lähtömerkin. Jonkinlaiset jumalallisen armon voimalla kasvattaja oli ensimmäisenä ylhäällä järjestelemässä päivän aikataulua (sanotaanko että edellispäivän 90 pisteen suoritus Eräjätkän Härskille olisi voinut aiheuttaa amatöörillä pientä käynnistysvaikeutta seuraavana aamuna, mutta Antti onkin sen verran vanha tekijä näissä hommissa että unos problemos 😀 ).

Teknillisten järjestelyjen jälkeen päästiin ensimmäisiin maastoihin Oran kanssa. Ei olluna ensimmäisessä aukossa hajuja, joten luovutimme sen maaston nopeasti. Seuraavaksi kokeilimme ns. ottipaikkaa: oli hirville tarjolla riistapeltoa ja nuolukiveä ja vaikka mitä luksusta. Jos ei siellä olisi tuoreita jälkiä niin ei missään. Tämä kohde sitten käveltiin Oran kanssa huolella läpi, mutta ei vieläkään löytynyt mitään. Kamat kasaan ja seuraavaa paikkaa kohden – se on etu näissä maastoissa ettei pitkää tarvitse yhtä aluetta ihmetellä, sen verran kokemusta alueista ja hirvistä että kyllä ne löytyy jos on löytyäkseen vähemmälläkin taapertamisella.

Edetessämme kohden kolmatta maastoa tuli soitto että oli nähty kaksi hirveä ylittämässä tietä ja norski perässä. ”No piru, kyllä kohta on ainakin raato mitä esitellä pennullekin”. Eli kohden havaintopistettä. Itsekin jo edelliskerroista viisastuneena avasin aselaukun salvat valmiiksi ettei tarvihtis housut kintuissa hätäillä jos olisi tarvetta pikaisiinkin liikkeisiin (ks. edellinen postaus…). Siinäpä sitten oltiinkin 6 ukkoa ihmettelemässä aukon reunassa että niin on mennynä hetki sitten kaksi hirveä tästä, ihan totta. Tutka näyttää että norski on jo kahden kilometrin päässä oletettavasti kiitohirvien perässä. Vähän rapsutellaan naamakarvoituksia ja pohditaan seuraavaa liikettä. ”On se nyt kumma kun aina kerkiävät jallittammaan”. Siinä kädet lämpöisissä taskuissa allekirjoittanutkin mietti vaihtoehtoja ja tarkasteli aukon reunaa, kunnes…

mitä vittua… HIRVIIIIIIIIII!!!!! (tokaistaan silleinsä hellästi ja kuiskaten kuten Syltty kuuluisassa leffassaan ”Adriania”. Sain kuulla tästä ehkä pariin otteeseen jälkikäteen ja tiettävästi vielä monta kertaa tulevaisuudessakin…).

Siitähän siis nousi noin 100m päästä meistä hirvi pystyyn aukon reunassa. Allekirjottaneella jos olisi ollut mm. mora kädessä niin sekin olisi lentänyt eläintä kohden samalla kun vienosti kuiskailen miesten korviin ”hirvi, mi darling…” Valitettavasti vaan edellismehtäreissujen elmukelmu-töllöt levis käsistä pitkin tietä siinä käsillä elehtiessäni. Muutamalla ukolla oli lajin luonteeseen kuuluen asekin hollilla, mutta ei auttanut, niin oli hanuri meitä kohden että ei kannattanut alkaa tärräyttelemmään. Oma tuliluikkuhan oli siis ketään yllättämättä autossa, kuten myös koirakin. Noh, äkkinäisesti rapukävelyä kohden autoa ja laskemaan omaa koiraa irti. Koira lie haistanut jo hirven avoimesta ikkunasta, koska syöksyi viivasuorana hirven menosuuntaan ja ei hetkeäkään kun haukku alkoi. Siinäpä melkein jo korkattiin kasvattajan kanssa juhlaputeli, nyt kyllä kaatuu Oralle ensimmäinen hirvi!

No eihän se nyt ihan niin heleppoa sitten olluna kuitenkaan… Hirvi eteni rauhallisesti koiran kanssa meidän ja isohkon järven väliä. Toni ja Antti pääsivät molemmat noin 150-250m päähän näkemään hirven, mutta aina oli joko puseikkoa tai koira edessä ettei passannut alkaa tykittämään. Allekirjoittanutkin kaahasi lähimmälle puomilla tukitulle tielle ja ravasi vastaanottamaan hirveä. Koira jo näkyi mehtätiellä ja kerkesi onneksi torppaamaan hirven ettei päässyt yhdenmiehen passilinjan ohi. Niin hekumallisesti pienimmillään noin 100m meikäläinenkin pääsi mallailemaan hirveä, mutta niin oli paha puseikko ettei saanut kunnolla hollilleen. Nätisti Ora pyöri hirven molemmilla puolilla, ehkä jopa liiankin lähellä, kunnes elukka sai vahvan intuition että kohta on hengenlähtö lähellä jos ei pysty siirtymään etämmäksi. Eli kaasua ja sinne menivät, koira ja hirvi. Tutkasta näkyy että duo etenee jonkin matkaa, sitten Ora tekee sen mikä osattiinkin jo arvata – yhteydenotto.

Koira tekee taas aika pitkän lenkin ennenkuin yhyttää Tonin. Äkkiä takaisin kohden viimeistä haukkupaikkaa. Meikäläinen tiirailee samalla tutkaa ja ihmettelee että joko me onkin alettu harrastamaan jälestyshommaa hihan kanssa, niin pyöri lähellä Tonia Ora että oikein voi muukaan olla kyseessä. Kohta Ora siirtyy takaisin kohden mehtäautotietä ja Antin tykö, joka tiellä näkeekin heti että koira ontuu oikeaa etujalkaansa. ”Voihan paska, pitikin sattua”. Harmittaa ihan vietävästi, nyt oli niin lähellä saada se kaato. Oran siskolikka Eräjätkän Taika maastoon ja Anu vetäytyy Oran kanssa autolle katsomaan vaurion vakavuutta.

Pikaisen tunnustelun perusteella ei löytynyt mitään kovin vakavaa jalasta, joten lepotuomio pennulle. Taika etsii hyvin hirveä, mutta maastossa alkaa olemaan jo useamman ukon ja koiran hajua ja tilanne on kohtuullisen haastava. Tonikin menee vielä tarkistamaan viimeisiä haukkupaikkoja samalla kun Taika etenee kauempana mahdollisten hajujen perässä. Näyttää sille että tämä hirvi pääsi puikahtamaan helikopterikyydillä passilinjan ohi teille tietämättömille.

Tälle se vaikutti ainakin niin pitkään kunnes Toni kääntyi takaisinpäin kohden mehtäautotietä, ja hirvi pomppaa vierestä juoksuun… Jumaleissoni mikäs hiton mutanttininjahirvi tämä oikein on, oikea naamioitumisen maailmanmestari. Täytyy hattua nostaa mitenkä on kovahermonen yksilö 😀 vielä lähtee juoksemaan kohden autoja, missä meikäläinen kasvattajan kanssa tuumailee maailman epäonnea (eli suomeksi; kaivaa nenää) ja Toni soittaa väärään numeroon että hirvi on tulossa kohden – en tiedä miten tykkäs Sodankylässä puheluun vastannut tästä tiedosta :D. Eli tilanne oli mennyt jo ohi ennenkuin se oikein kerkesi taas alkaakaan. Ja niin steppaili kauniisti hirvi tielläkin että ei siitä osannut sanoa että oliko menossa vai tulossa oikeaan vai vasempaan. Joten annoimme tälle hirvelle kunniamaininnan ja Vapaudut Orresta-kortin näihin suorituksiin perustuen.

Onneksi koira kuitenkin tänäänkin osoitti että kyllä se hirven haukkuminen maittaa, taas kerran hieman pitempään kuin edelliskerralla. Joten olihan sitä syytä saunoa ja nauttia kainuulaisesta vieraanvaraisuudesta pitkään iltaan. Ja voi pojat, kylläpä sitä analysoitiinkin huolella ja hartaudella 😀 tämä on sitä harrastuksen suolaa. Joten suurenmoiset kiitokset Eräjätkän kennelille ja Haatajan Antille, oli aivan supermukava viikonloppu.

Sunnuntaipäivän ”pakkolevon” jälkeen päätettiin mennä tarkastamaan Sodankylän maastot vielä pennun kanssa. Ensimmäistä kertaa maassa oli ohkanen lumikerros, joten nyt pitäisi olla heleppo hirvet löytää.

No ei yhen yhtä tuoretta jälkeä, ja koko päivä metikössä rymyttiin. Puutkaan ei suostunut syttymään, ja metotkin vaan naureskeli (aika riskillä toki, vielä olisi ollut lupa tärräyttää naureskelijat pataan). Orakin saattoi vielä vähän varoa jalkaa, vaikka ei sitä ainakaan havaittavasti aristellut käyttää. Joten yhdelle hirvikontaktille piti sitten vastavuoroisesti ottaa yksi pummipäivä.

Summa summarum, mainio viikonloppu, oli aktiviteettia vaikka minkälaista ja normaalissa suhteessa onnea ja epäonnea. Ensi viikonloppuna uudestaan treenaamaan, ja näyttäisi myös sille että allekirjoittanut saisi viimeisen tuomarointiharjoittelun suoritettua pois häirihtemästä. Siihen asti siis ätjöö!