Pthyi, taas maanantai.

Viikonloput ne kiitää näin syksyisin niin nopsaan ettei sitä tunnu töistä edes poistuneensa kun sitä taas maanantaiaamuna haikailee aamukahvia hörppiessä  jo kohden seuraavaa viikonloppua. Sitä samaa tarinaa tosin kertoo myös residenssin yleisvaikutelma, siivotakkin lie pitäisi, jonkun. Nooh, jouluun mennessä rauhottunee mehtämenot (lumitilanteen takia) sen verran että joutaa kotonakin luutun kanssa pyöriä. Ja tekemään ehkä ruokaakin. Ja nukkumaan vaikka edes sinne aamun lastenohjelmiin asti 😀 (prioriteetit!)

Tuollaisen masentelukappaleen jälkeen onkin hyvä palata muistelemaan männäpäiviä – ei ne taaskaan menneet niinkuin siellä kuuluisassa saaressa. (Ihan niinkuin muuten olisin kirjoittanut tämänkaltaisesti joskus aikaisemminkin, mitähän viddua).

Ensin allekirjoittanut otti pienet sairastelukohtaukset helpottamaan viikonloppuun laskeutumista torstai-perjantai -välisellä akselilla (hitonmoinen horkka, yhdessä vaiheessa oltiin taju veks suihkun jälkeen, tykkäsin). Siitä olikin kevyt olo sitten lauantai vietellä Oran kanssa mehtähommissa.

Taas lähdettiin ihan naisissa liikenteeseen. Ensimmäistä kertaa oli ns. kunnon lumipeite, eli lunta oli sen verran että jäljet olisi ollut erittäin helppo nähdä niin teillä kuin metsänkin puolella. Pakkastakin rapiat 10 astetta, joten kyllähän siinä mielellään pisti askelta toisen eteen. Harmillisesti ei vaan sitten yhen yksiä jälkiä, tuoreita saati vanhoja. Hakukin oli pennulla rehellisesti sanottuna ala-arvoista tänään, joten siitä hyvästä saikin sitten purra risuja makkaratulilla. Ei olluna vielä palkkansa edestä tehnynä hommia.

DSC_0135.JPG

Tästä lähdettiin etenemään takaisinpäin kohden autoa hieman eri reittiä. Edellispäivien pakkaset omalla tavallaan helpottivat etenemistä – jänkä oli saanut jonkinlaisen kiinteämmän olomuodon, mutta toisaalta – lumi peitti juuri sopivasti kaikki isommat lätäköt missä ei vielä jää tätä kevyttä keijua kestänyt. Eli edelleen varovasti joutui etenemään ettei itseään onnituisi dippailemaan vesilöihin ja palelluttamaan läpikotaisin. Ei se liian helppoa maastoa koirallekaan olluna, märkää ja kylmää ja pientä jääkerrosta lätäköissä niin eipä tuo ihteänikään nappaisi.

Noin 6 ihmis-km taivalluksen jälkeen Ora irtoaa allekirjoittaneesta. Minkäänlaisia indikaattoreita ei olluna että alueella hirviä olisi, joten ensimmäisenä kävi mielessä että haistanut lintuja jossain ja käypi niitä pölläyttämässä. Vaan eipä kuitenkaan, kohta kajahtaa rapian 200m päässä haukku. Kah, onkos koira nyt kuitenkin saanut hajut nokkaansa.

Riemu oli kuitenkin lyhyt kun tajusin että haukku alkoi juuri siellä mitä olin hieman tietoisesti koittanut vältellä – isohkon ojan reunassa (sama missä Ora taisteli tulla yli jo aikaisemmilla reissuilla, kohtuu kova virtaus ja erittäin hankala rääseikkö pelkästään sulan kelin aikaan). Tällä kelillä kun joet ovat saattaneet saada jääpintaa päälleen (järvistä ja muista nyt puhumattakaan) niin koirien ei soisi mennä niihin ollenkaan. Haukku jatkuu pari minuuttia kunnes muuttuu katkonaisemmaksi – jokin häikkä tässä nyt on. Eikun monoa kiireen vilkkaa toisen eteen, tutka näyttää että koira on juuri ojan yläpuolella. Se on kuulkaa kohtuullisen kylymä tunne rintapielessä kun miettii josko pentu koittana mennä hirvien perässä ojaa yli ja jäänynyä jäihin. Noin 50m päästä joenylityskohdasta koira onneksi tulee vastaan ja voipi huokaista helpotuksesta. Hirvien makkuut löytyy haukkupaikalta, joten eikun katsomaan mikä tilanne joella on. Ylityspaikkaa en pääse näkemään, sen verran suomalaisittain sanottuna vittumaista risukkoa ja jäätikköä oli ”joenpenkka” ettei joenmyötäisesti päässyt etenemään. Myös jäätilanne oli sellainen että ihan muutamasta kohdasta kantoi koiraa – noin kolme kertaa myös kuului kun koira rasahti jään läpi. Pääsi onneksi omin voimin aina pois.

Yhteisymmärryksessä päätettiin että nämä hirvet sai mennä menojaan, ei mitään mahiksia allekirjoittaneellakaan päästä joen toiselle puolelle ilman kilometrin mutkaa. Ja päivän ollessa jo ehtoopuolella järki voitti tunteet, hirvet voitti tämän erän ennenkuin se kerkesi oikein edes alkaakaan. Mutta ihmeen hyvin olivat nämäkin yksilöt maastoutuneet, koska mitään jälkiä näistä ei nähty muuta kuin makuut ja pakoreittiä. Lie olivat maanneet tovin paikoillaan, koska edellisestä lumisateestakin jo puoli päivää.

Vaan huono oli hakutehon osalta lauantai, allekirjoittanut taapertaa lyllersi 8.1km, kun koira kipitteli rapiat 15.1km… Eli laskennallinen hakuteho: 1.9… Ollappa maastot minkä voi ensiksi autolla ajaa läpi ja vasta sitten laskea koiran irti. Vielä joutuu kuitenkin itsekin tarkistamaan onko alueella mitään :D.

Pyhäpäivä vietettiinkin sitten tuomarointiharjoittelussa Kelujärvellä ELMO-cupin viimeisessä osakilpailussa. Onneksi tuomaroitava koira löysi hankalasta maastosta ja tuuliolosuhteista huolimatta hirvet 3.5h hakuajan jälkeen. Sanotaanko näin, että mm. edellispäivän jälkeen koira joka tekee 4:n ja rapian 8 km:n hakulenkit tuntuu aika ihanalle… Siinäpä tavoitetta.

Kaiken kaikkiaan HIRV1:n verran tuli työskentelyä koiralle kunnes erä päätettiin lopettaa – koira tuli yllättäen ottamaan yhteyttä omia jälkiään erinomaisen haukkutyöskentelyn kesken. Omistajan kanssa havaittiin että koiran kynsien välistä tuli verta. Maasto oli tehny tehtävänsä, ja ihan oikein oli ettei omistaja enää laittanut koiraa hirvien perään. Mukava päivä kertakaikkisesti, ja nyt ei ole enää kuin paperibyrokratiaa vaille tuomarikortti HIRV, KARH ja HIRV-J -hommia varten. Vihdoinkin :D.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.