Pthyi, taas maanantai.

Viikonloput ne kiitää näin syksyisin niin nopsaan ettei sitä tunnu töistä edes poistuneensa kun sitä taas maanantaiaamuna haikailee aamukahvia hörppiessä  jo kohden seuraavaa viikonloppua. Sitä samaa tarinaa tosin kertoo myös residenssin yleisvaikutelma, siivotakkin lie pitäisi, jonkun. Nooh, jouluun mennessä rauhottunee mehtämenot (lumitilanteen takia) sen verran että joutaa kotonakin luutun kanssa pyöriä. Ja tekemään ehkä ruokaakin. Ja nukkumaan vaikka edes sinne aamun lastenohjelmiin asti 😀 (prioriteetit!)

Tuollaisen masentelukappaleen jälkeen onkin hyvä palata muistelemaan männäpäiviä – ei ne taaskaan menneet niinkuin siellä kuuluisassa saaressa. (Ihan niinkuin muuten olisin kirjoittanut tämänkaltaisesti joskus aikaisemminkin, mitähän viddua).

Ensin allekirjoittanut otti pienet sairastelukohtaukset helpottamaan viikonloppuun laskeutumista torstai-perjantai -välisellä akselilla (hitonmoinen horkka, yhdessä vaiheessa oltiin taju veks suihkun jälkeen, tykkäsin). Siitä olikin kevyt olo sitten lauantai vietellä Oran kanssa mehtähommissa.

Taas lähdettiin ihan naisissa liikenteeseen. Ensimmäistä kertaa oli ns. kunnon lumipeite, eli lunta oli sen verran että jäljet olisi ollut erittäin helppo nähdä niin teillä kuin metsänkin puolella. Pakkastakin rapiat 10 astetta, joten kyllähän siinä mielellään pisti askelta toisen eteen. Harmillisesti ei vaan sitten yhen yksiä jälkiä, tuoreita saati vanhoja. Hakukin oli pennulla rehellisesti sanottuna ala-arvoista tänään, joten siitä hyvästä saikin sitten purra risuja makkaratulilla. Ei olluna vielä palkkansa edestä tehnynä hommia.

DSC_0135.JPG

Tästä lähdettiin etenemään takaisinpäin kohden autoa hieman eri reittiä. Edellispäivien pakkaset omalla tavallaan helpottivat etenemistä – jänkä oli saanut jonkinlaisen kiinteämmän olomuodon, mutta toisaalta – lumi peitti juuri sopivasti kaikki isommat lätäköt missä ei vielä jää tätä kevyttä keijua kestänyt. Eli edelleen varovasti joutui etenemään ettei itseään onnituisi dippailemaan vesilöihin ja palelluttamaan läpikotaisin. Ei se liian helppoa maastoa koirallekaan olluna, märkää ja kylmää ja pientä jääkerrosta lätäköissä niin eipä tuo ihteänikään nappaisi.

Noin 6 ihmis-km taivalluksen jälkeen Ora irtoaa allekirjoittaneesta. Minkäänlaisia indikaattoreita ei olluna että alueella hirviä olisi, joten ensimmäisenä kävi mielessä että haistanut lintuja jossain ja käypi niitä pölläyttämässä. Vaan eipä kuitenkaan, kohta kajahtaa rapian 200m päässä haukku. Kah, onkos koira nyt kuitenkin saanut hajut nokkaansa.

Riemu oli kuitenkin lyhyt kun tajusin että haukku alkoi juuri siellä mitä olin hieman tietoisesti koittanut vältellä – isohkon ojan reunassa (sama missä Ora taisteli tulla yli jo aikaisemmilla reissuilla, kohtuu kova virtaus ja erittäin hankala rääseikkö pelkästään sulan kelin aikaan). Tällä kelillä kun joet ovat saattaneet saada jääpintaa päälleen (järvistä ja muista nyt puhumattakaan) niin koirien ei soisi mennä niihin ollenkaan. Haukku jatkuu pari minuuttia kunnes muuttuu katkonaisemmaksi – jokin häikkä tässä nyt on. Eikun monoa kiireen vilkkaa toisen eteen, tutka näyttää että koira on juuri ojan yläpuolella. Se on kuulkaa kohtuullisen kylymä tunne rintapielessä kun miettii josko pentu koittana mennä hirvien perässä ojaa yli ja jäänynyä jäihin. Noin 50m päästä joenylityskohdasta koira onneksi tulee vastaan ja voipi huokaista helpotuksesta. Hirvien makkuut löytyy haukkupaikalta, joten eikun katsomaan mikä tilanne joella on. Ylityspaikkaa en pääse näkemään, sen verran suomalaisittain sanottuna vittumaista risukkoa ja jäätikköä oli ”joenpenkka” ettei joenmyötäisesti päässyt etenemään. Myös jäätilanne oli sellainen että ihan muutamasta kohdasta kantoi koiraa – noin kolme kertaa myös kuului kun koira rasahti jään läpi. Pääsi onneksi omin voimin aina pois.

Yhteisymmärryksessä päätettiin että nämä hirvet sai mennä menojaan, ei mitään mahiksia allekirjoittaneellakaan päästä joen toiselle puolelle ilman kilometrin mutkaa. Ja päivän ollessa jo ehtoopuolella järki voitti tunteet, hirvet voitti tämän erän ennenkuin se kerkesi oikein edes alkaakaan. Mutta ihmeen hyvin olivat nämäkin yksilöt maastoutuneet, koska mitään jälkiä näistä ei nähty muuta kuin makuut ja pakoreittiä. Lie olivat maanneet tovin paikoillaan, koska edellisestä lumisateestakin jo puoli päivää.

Vaan huono oli hakutehon osalta lauantai, allekirjoittanut taapertaa lyllersi 8.1km, kun koira kipitteli rapiat 15.1km… Eli laskennallinen hakuteho: 1.9… Ollappa maastot minkä voi ensiksi autolla ajaa läpi ja vasta sitten laskea koiran irti. Vielä joutuu kuitenkin itsekin tarkistamaan onko alueella mitään :D.

Pyhäpäivä vietettiinkin sitten tuomarointiharjoittelussa Kelujärvellä ELMO-cupin viimeisessä osakilpailussa. Onneksi tuomaroitava koira löysi hankalasta maastosta ja tuuliolosuhteista huolimatta hirvet 3.5h hakuajan jälkeen. Sanotaanko näin, että mm. edellispäivän jälkeen koira joka tekee 4:n ja rapian 8 km:n hakulenkit tuntuu aika ihanalle… Siinäpä tavoitetta.

Kaiken kaikkiaan HIRV1:n verran tuli työskentelyä koiralle kunnes erä päätettiin lopettaa – koira tuli yllättäen ottamaan yhteyttä omia jälkiään erinomaisen haukkutyöskentelyn kesken. Omistajan kanssa havaittiin että koiran kynsien välistä tuli verta. Maasto oli tehny tehtävänsä, ja ihan oikein oli ettei omistaja enää laittanut koiraa hirvien perään. Mukava päivä kertakaikkisesti, ja nyt ei ole enää kuin paperibyrokratiaa vaille tuomarikortti HIRV, KARH ja HIRV-J -hommia varten. Vihdoinkin :D.

5/8 – Kainuulaiset ninjahirvet ja sodankyläläiset (tyhjyyttä) humisevat harjut

Notta johan sitä ihmiset ja koirat on henkisesti ja fyysisesti selvitty viikonlopun Kajaanin excursiosta. Eli onkin aika pistää nippuun hieman tämän metsästysviikonlopun tuloksia.

Totisesti sitä siis lähdettiin heti perjantaina tukka putkella Tonin töiden jälkeen ajelemmaan kohden Kainuuta ja Paltamon maastoja. Olimme saaneet kutsun tulla koiran kanssa treenaamaan hirvihommia Oran kasvattajan (Haatajan Antti) tykö, ja mehän ei sellaisesta tarjouksesta kieltäydytä! Mahtavaa että pääsee erilaisiin maastoihin pyörimään ja toisaalta näyttämään kasvattajalle miten se pentukoira tällä hetkellä toimii.

Aamuyön tunteina ja kainuulaisella vieraanvaraisuudella lämmittettyyn majapaikkaan saavuttuamme otimme äkäset unet itse kukin ennen kuin herätyskello ilmoitti ilmoille lähtömerkin. Jonkinlaiset jumalallisen armon voimalla kasvattaja oli ensimmäisenä ylhäällä järjestelemässä päivän aikataulua (sanotaanko että edellispäivän 90 pisteen suoritus Eräjätkän Härskille olisi voinut aiheuttaa amatöörillä pientä käynnistysvaikeutta seuraavana aamuna, mutta Antti onkin sen verran vanha tekijä näissä hommissa että unos problemos 😀 ).

Teknillisten järjestelyjen jälkeen päästiin ensimmäisiin maastoihin Oran kanssa. Ei olluna ensimmäisessä aukossa hajuja, joten luovutimme sen maaston nopeasti. Seuraavaksi kokeilimme ns. ottipaikkaa: oli hirville tarjolla riistapeltoa ja nuolukiveä ja vaikka mitä luksusta. Jos ei siellä olisi tuoreita jälkiä niin ei missään. Tämä kohde sitten käveltiin Oran kanssa huolella läpi, mutta ei vieläkään löytynyt mitään. Kamat kasaan ja seuraavaa paikkaa kohden – se on etu näissä maastoissa ettei pitkää tarvitse yhtä aluetta ihmetellä, sen verran kokemusta alueista ja hirvistä että kyllä ne löytyy jos on löytyäkseen vähemmälläkin taapertamisella.

Edetessämme kohden kolmatta maastoa tuli soitto että oli nähty kaksi hirveä ylittämässä tietä ja norski perässä. ”No piru, kyllä kohta on ainakin raato mitä esitellä pennullekin”. Eli kohden havaintopistettä. Itsekin jo edelliskerroista viisastuneena avasin aselaukun salvat valmiiksi ettei tarvihtis housut kintuissa hätäillä jos olisi tarvetta pikaisiinkin liikkeisiin (ks. edellinen postaus…). Siinäpä sitten oltiinkin 6 ukkoa ihmettelemässä aukon reunassa että niin on mennynä hetki sitten kaksi hirveä tästä, ihan totta. Tutka näyttää että norski on jo kahden kilometrin päässä oletettavasti kiitohirvien perässä. Vähän rapsutellaan naamakarvoituksia ja pohditaan seuraavaa liikettä. ”On se nyt kumma kun aina kerkiävät jallittammaan”. Siinä kädet lämpöisissä taskuissa allekirjoittanutkin mietti vaihtoehtoja ja tarkasteli aukon reunaa, kunnes…

mitä vittua… HIRVIIIIIIIIII!!!!! (tokaistaan silleinsä hellästi ja kuiskaten kuten Syltty kuuluisassa leffassaan ”Adriania”. Sain kuulla tästä ehkä pariin otteeseen jälkikäteen ja tiettävästi vielä monta kertaa tulevaisuudessakin…).

Siitähän siis nousi noin 100m päästä meistä hirvi pystyyn aukon reunassa. Allekirjottaneella jos olisi ollut mm. mora kädessä niin sekin olisi lentänyt eläintä kohden samalla kun vienosti kuiskailen miesten korviin ”hirvi, mi darling…” Valitettavasti vaan edellismehtäreissujen elmukelmu-töllöt levis käsistä pitkin tietä siinä käsillä elehtiessäni. Muutamalla ukolla oli lajin luonteeseen kuuluen asekin hollilla, mutta ei auttanut, niin oli hanuri meitä kohden että ei kannattanut alkaa tärräyttelemmään. Oma tuliluikkuhan oli siis ketään yllättämättä autossa, kuten myös koirakin. Noh, äkkinäisesti rapukävelyä kohden autoa ja laskemaan omaa koiraa irti. Koira lie haistanut jo hirven avoimesta ikkunasta, koska syöksyi viivasuorana hirven menosuuntaan ja ei hetkeäkään kun haukku alkoi. Siinäpä melkein jo korkattiin kasvattajan kanssa juhlaputeli, nyt kyllä kaatuu Oralle ensimmäinen hirvi!

No eihän se nyt ihan niin heleppoa sitten olluna kuitenkaan… Hirvi eteni rauhallisesti koiran kanssa meidän ja isohkon järven väliä. Toni ja Antti pääsivät molemmat noin 150-250m päähän näkemään hirven, mutta aina oli joko puseikkoa tai koira edessä ettei passannut alkaa tykittämään. Allekirjoittanutkin kaahasi lähimmälle puomilla tukitulle tielle ja ravasi vastaanottamaan hirveä. Koira jo näkyi mehtätiellä ja kerkesi onneksi torppaamaan hirven ettei päässyt yhdenmiehen passilinjan ohi. Niin hekumallisesti pienimmillään noin 100m meikäläinenkin pääsi mallailemaan hirveä, mutta niin oli paha puseikko ettei saanut kunnolla hollilleen. Nätisti Ora pyöri hirven molemmilla puolilla, ehkä jopa liiankin lähellä, kunnes elukka sai vahvan intuition että kohta on hengenlähtö lähellä jos ei pysty siirtymään etämmäksi. Eli kaasua ja sinne menivät, koira ja hirvi. Tutkasta näkyy että duo etenee jonkin matkaa, sitten Ora tekee sen mikä osattiinkin jo arvata – yhteydenotto.

Koira tekee taas aika pitkän lenkin ennenkuin yhyttää Tonin. Äkkiä takaisin kohden viimeistä haukkupaikkaa. Meikäläinen tiirailee samalla tutkaa ja ihmettelee että joko me onkin alettu harrastamaan jälestyshommaa hihan kanssa, niin pyöri lähellä Tonia Ora että oikein voi muukaan olla kyseessä. Kohta Ora siirtyy takaisin kohden mehtäautotietä ja Antin tykö, joka tiellä näkeekin heti että koira ontuu oikeaa etujalkaansa. ”Voihan paska, pitikin sattua”. Harmittaa ihan vietävästi, nyt oli niin lähellä saada se kaato. Oran siskolikka Eräjätkän Taika maastoon ja Anu vetäytyy Oran kanssa autolle katsomaan vaurion vakavuutta.

Pikaisen tunnustelun perusteella ei löytynyt mitään kovin vakavaa jalasta, joten lepotuomio pennulle. Taika etsii hyvin hirveä, mutta maastossa alkaa olemaan jo useamman ukon ja koiran hajua ja tilanne on kohtuullisen haastava. Tonikin menee vielä tarkistamaan viimeisiä haukkupaikkoja samalla kun Taika etenee kauempana mahdollisten hajujen perässä. Näyttää sille että tämä hirvi pääsi puikahtamaan helikopterikyydillä passilinjan ohi teille tietämättömille.

Tälle se vaikutti ainakin niin pitkään kunnes Toni kääntyi takaisinpäin kohden mehtäautotietä, ja hirvi pomppaa vierestä juoksuun… Jumaleissoni mikäs hiton mutanttininjahirvi tämä oikein on, oikea naamioitumisen maailmanmestari. Täytyy hattua nostaa mitenkä on kovahermonen yksilö 😀 vielä lähtee juoksemaan kohden autoja, missä meikäläinen kasvattajan kanssa tuumailee maailman epäonnea (eli suomeksi; kaivaa nenää) ja Toni soittaa väärään numeroon että hirvi on tulossa kohden – en tiedä miten tykkäs Sodankylässä puheluun vastannut tästä tiedosta :D. Eli tilanne oli mennyt jo ohi ennenkuin se oikein kerkesi taas alkaakaan. Ja niin steppaili kauniisti hirvi tielläkin että ei siitä osannut sanoa että oliko menossa vai tulossa oikeaan vai vasempaan. Joten annoimme tälle hirvelle kunniamaininnan ja Vapaudut Orresta-kortin näihin suorituksiin perustuen.

Onneksi koira kuitenkin tänäänkin osoitti että kyllä se hirven haukkuminen maittaa, taas kerran hieman pitempään kuin edelliskerralla. Joten olihan sitä syytä saunoa ja nauttia kainuulaisesta vieraanvaraisuudesta pitkään iltaan. Ja voi pojat, kylläpä sitä analysoitiinkin huolella ja hartaudella 😀 tämä on sitä harrastuksen suolaa. Joten suurenmoiset kiitokset Eräjätkän kennelille ja Haatajan Antille, oli aivan supermukava viikonloppu.

Sunnuntaipäivän ”pakkolevon” jälkeen päätettiin mennä tarkastamaan Sodankylän maastot vielä pennun kanssa. Ensimmäistä kertaa maassa oli ohkanen lumikerros, joten nyt pitäisi olla heleppo hirvet löytää.

No ei yhen yhtä tuoretta jälkeä, ja koko päivä metikössä rymyttiin. Puutkaan ei suostunut syttymään, ja metotkin vaan naureskeli (aika riskillä toki, vielä olisi ollut lupa tärräyttää naureskelijat pataan). Orakin saattoi vielä vähän varoa jalkaa, vaikka ei sitä ainakaan havaittavasti aristellut käyttää. Joten yhdelle hirvikontaktille piti sitten vastavuoroisesti ottaa yksi pummipäivä.

Summa summarum, mainio viikonloppu, oli aktiviteettia vaikka minkälaista ja normaalissa suhteessa onnea ja epäonnea. Ensi viikonloppuna uudestaan treenaamaan, ja näyttäisi myös sille että allekirjoittanut saisi viimeisen tuomarointiharjoittelun suoritettua pois häirihtemästä. Siihen asti siis ätjöö!

 

4/6.

Blogipäivityksiä tulee kuin sieniä sateella. Tahti kyllä hiipuu, do not worry. Mutta herran vuonna 2016, kuista loka ja päivistä 23:tta kun vietetään niin voipi sanoa että 4/6. Eli kuusi kertaa Oran kanssa itsenäisesti metsällä, näistä neljällä kerralla on hirviä löytynyt.

Tänään käytiin siis hakemassa viimeisin kontakti, ja perusreseptihän oli taattua Lipsaska-laatua… Kerrotaanahan toki tarina alusta alkaen.

Edellispäivän ”akkojen” laatureissun jälkeen lähdettiinkin isommalla kokoonpanolla mehtähommiin. Saantivarmuutta kasvatettiin siis lähtemällä 2+1+1 asetelmalla. Kaksi ensimmäistä on jo ruotsinlaiva-iän ylittäneitä, seuraavalla ikää 4v ja viimeisellä 8kk. Eli suomeksi; Toni lähti koiran kanssa, Anu hoiti tänään muksunvahdinnalliset velvoitteet metsällä.

Kahdeksan maita pelipaikoille, tiedossa oli että edellispäivänä oli samasta paikasta ajatettu vasallista – ei olluna jämptille jäänynä haukuttavaksi. Kuulemma on tapana palata takaisin tällä konkariemällä, joten tilanne näytti ihan hyvälle. Toni kohden mehtää koiran kanssa ja ”kotijoukot” odottamaan toviksi autoon että kerkiävät poistua jonkin matkan päähän (varmistellaan että koira ei auton perään lähde, ei ole kyllä sitä vielä tähän päivään mennessä tehnyt. Ja itse asiassa inhoaa koko autoon menemistä…). Joten allekirjoittanut jäi neitiseuralaisen kanssa autoon odottamaan että tutka näyttää puolta kilsaa etäisyydeksi ja sitten kohden tulistelupaikkaa. Leiriytyminen oli harkittu siten että mahdollisesti sinne suuntaan saattaisi Toninkin matka edetä.

Varttiminsan jälkeen autokuntamme olikin määränpäässään. Katse tutkaohjelmaan ja -kah, koira ottaa vauhtia, mitähän löysi?

Ja kah, 600m jälkeen alkaapi haukku raikamaan ojan varressa, eiköhän lie hirviä ole. Siinäpä kun zoomailen karttaa hitusen pienemmäksi niin ”kah… ei helevettiperkele… ” Hävittäjälaivueella suuntima suoraan autoseuruetta kohden, välimatkaa rapiat 2km. Muuten ihan jees mutta esim. allekirjoittaneella oli sandaalit jalassa, takki auki, suojaliivi missä lie, ase laukussa (neljän eri lukkoyhdistelmän takana). Kirsikkana kakun päällä tutkaohjelma lakkasi päivittämästä tässä vaiheessa menoa. Veri kohisee taas päässä, ja sanotaanko että neljävuotias metsästystilanteessa ei ole ehkä sitä kaikkein parhainta kasvatusvideomateriaalia näytettäväksi jälkipolville…

Nonni, kamat valmiina, panokset sentäs jo lippaassa (mutta lipas taskussa), ja vihon se (SAA*** PERK*** VI***) paska tutkaohjelma DNA:n liittymällä alkaapi päivittää. No ylläripylläri, hirvet juuri samalla hetkellä ohittamassa äänennopeudella meikäläisiä rapiat 100m päästä. Sen verta tiheä metikkö välissä että meikäläiseltä meni sitten aivan ohi. Nopea tilannearvio ja autolla etteen – paitsi että päästiin noin 150m kun koira tulee kahtomaan meikäläiset. Auto parkkiin, vieläkin äkäsempi tilannearvio, tutkat ei toimi, puhelin ei toimi, jorma otsassa jo aikamoinen. Eikun metsään takaisin, koira jälille, ei näitä nyt vielä tohtisi luovuttaa.

Ajatuksena kaunis, mutta kun eteneminen oli tahtia askel-askel-turvallaan-askel-askel-turvallaan… 4v perässä, ”hipihiljaa” menossa niin kyllähän se aika tragikoomista katseltavaa oli koirankin mielestä. Eli kyllä, ihmiset luovutti. Siirryimme takaisin autolle ja koira kiinni, kyllä nämä elukat säilyttivät henkensä. Käytiin vielä jäljet tarkistamassa, niin 1+1 oli tien ylittänyt, jyrkästi olivat kaartaneet meidät havaittuaan. (alla tutkatietoa; vaaleansininen: Toni, pinkki: Anu, sininen+punainen(haukku): Ora). Ylityspiste tieltä noin 800m päästä mistä viimeisin paikkatieto. Huomioitavan arvoista on että kolme kertaa yritti emä karistaa takiaisen joen ylityksellä, hienosti meni koira perässä.

nayttokuva-2016-10-23-kello-15-38-16

Käytiin siinä vielä toinenkin lenkki tekemässä, mutta ei enää hirviä löytynyt. Tunne oli kuitenkin se, että Oran haku parani johtuen aikaisemmasta hyvästä hirviajosta (ehkä siis koki että hänestä huolehittaan vaikka ajaisikin hirveä pitemmänkin matkan päähän eikä AINA eksyisi…).

Joten 4/6, aika huikeeta kun eläimiä on millä treenata! Ja mitä muuta voimme oppia tämänpäiväisestä reissusta; no kengät voisi olla jalassa jo aikaisemminkin, aina voi sattua ja tapahtua.

Ja ps. tänään oli siskolikalle, eli Eräjätkän Taika:lle ammuttu hirvi, aivan mahtava fiilis ja onnittelut kasvattaja-omistaja Antille!

Kolmaskaan kerta ei totta vielä sanonut

Sellasta se on kun itsekseen koiran kanssa rymyää.

Lähdettiin Oran kanssa kaksistaan perjantaina kokeilemaan sitä kuuluisaa tuuria. Isännyydellä on vielä poteminen vaiheessa, joten tästä syystä lähettiin ihan ”naisissa” tarkistamaan (toisten) tilukset.

Koska allekirjoittanut on vielä kovin epävarma maastojen suhteen, päätti tämä ottaa testimaastoiksi edellisviikkoisen vierukset (eli sama suunta minnekä emä vasoineen kipitti). Autoa piti tällä kertaa jättää aikalailla isohkon tien varteen, mutta aikaisin aamusta liikennettä oli aika tarkalleen nolla. Eikä pentu onneksi tielle edes tarjonna, vaan odotti ihan rauhassa että näkee ”päivän suunnan” samalla kun ohjaaja iski vaatetta päälle. Kuitenkin miinuksen puolella vielä keli, joten lämmintä sai pukea. Tiedä vaikka jos joutuu kovin kahvittelemaan ja seisoskelemaan paikallaan.

Kengät jalassa ja mielessä eilisiltainen jääkiekko ja uudet luistimet (oikea nilkka aivan pirun kipiä) lähdettiin etenemään miehenmittaista männikköä eteenpäin. Päästiin aukkoon, minkä reunasta Ora kävi ison ukkometson ajamassa ilmaan. Muutaman muunkin linnun siinä kävi toteamassa ja teki pieniä pyrähdyksiä. Lantionkorkuisessa taimikossa oli selkeästi hirvien ollut hyvä olla, mutta ihan tuoreita jätöksiä tahi jälkiä ei näkynyt. Siinä kelissä olisi melkein höyrystä voinut päätellä tuoreuden asteen :D.

Talsittiin taimikon reunaan missä maasto alkoi perinteisesti siirtyä märemmän puoleiseksi. ”Ei perkele, en ala taas…”. Nyt minä kyllä nautiskelen ja siirryn ylemmäs rinteeseen oikein kunnon Natura-alue -tyyliseen maastoon missä jalat säilyy kuivina. Kymmenkunta metriä pääsi ylemmäksi kun jostain kuuluu helvetin esiasteesta lähtöisin oleva mölähdys…

Mikähän helevetti se nyt sitten oli?! Lahkeesta melkein pääsi vienoinen skebabin tuoksu, ja Oran kanssa katsottiin kumpainenkin että mikähän piru siellä oikein on. Kunnon omistajan elkein koiralle komento ”KIINNI!” ja toivoa että syöpi koiran ensin… 😀 (vitsi vitsi). Koirahan otti ja lähti! Sinne mäni, tovi menee ja alkaapi haukku kuulumaan. Isännyys hauskana juttuna puipi puhelimeen että karhu se on. Siinä vaiheessa toivoo että olisi varannut vaihtoalkkaritkin mukaan…

Tovin odottelin ja annoin sykkeen laskea lähemmäksi sitä tasoa ettei tarvitse valtimotukosta alkaa puukottamaan keskellä metsää. Tutkaohjelma esille ja siellähän se pauke käy, noin 650m päästä itsestä. Hienosti paikallaan haukkuu, joten olettaa voipi että eiköhän se ole suurella todennäköisyydellä hirvi. Tai tosi kovapäinen demonimaalintu. Tuulen tarkistus – ei mitään mihinkään, joten ei auta kuin alkaa lähestymään kohdetta. Hiljakseen ja haukkua mukaillen, miettien aina noin 10 askelta eteen ettei aja itseään mihinkään rytöläjään melskaamaan.

20 minuuttia ja rapiat, sitten loppui haukku ja koira lähti takaisinpäin. Yhteyttähän se lähti ottamaan. Arvata voipi että oliko taas minkälainen lenkki tehtävä ennenkuin minut yhytti (en ollut seurannut jälkiä pitkin jänkää). Koira tulee selän takaa ja jääpi ihmettelemään meikäläistä. Viimeiseen haukkupaikkaan on enää 300-400m matkaa, joten VAROVAISESTI kohden sitä. Koiralle aikaa ja tilaa ottaa tilanne haltuun. Olimme edenneet noin 100m päähän jättöpaikasta kun koira ottaa hajun ja lähtee taas. Yhden jalan flamingo-tyylillä edeten ei mene kuin tovi kun koiralla alkaa taas haukku. Mahtavaa, otti ja löysi vielä eläimen. Ei olluna edennyt pitkää matkaa elukka siitä mihin oli koira jättänyt, ehkä noin 200-300m. Homma jatkuu siitä mihinkä se oli jätetty.

Hirvi etenee hitaasti kohden avautuvaa jänkää, meikäläinen perässä. Vihdoinkin yli 50m näkyvyyttä, joskohan saisi selkoa mitä koiralla on? Noin 200-300m päästä kuuluu koiran haukku, vaan aina on sen verran pientä puseikkoa tiellä ettei kerkiä kiikarin läpi tarkkaa sijaintia näkemään. Sitten vilahtaa valkoiset jalat! 85% varmuudella yksinäinen on, ei toisia jalkapareja näkynyt. Kuitenkin kerkesi siirtyä pienen metsäsaarekkeen taakse työpari että ei jäänyt aikaa tarkistaa pään koristeita.

Vaan nyt oltiinkin sitten märällä taasen. Ei auta, edettävä on, ei täällä kukaan muukaan tule sitä saalista ampumaan. Märästä märkään ja edellisen metsäsaarekkeen läpi, siinäpä suunnitelma. Koira lähtee taas ottamaan yhteyttä, nyt pitää keskeyttää lenkinteko viheltämällä lyhyesti koiralle ”olinpaikkansa”. Koira tykö, ja taas lähdetään kohden jättöpaikkaa. Nyt jo huomattavasti nopeammin pentu ymmärtää jutun juonen, ja lähtee ylittämään seuraavaa metsäsaareketta minkä taakse oletettavasti pelikaveri eteni. Ja niin alkaa haukku jo kolmannen kerran. Nyt on hirvikin jo tietoinen ettei täällä ihan kaksistaan koiran kanssa olla, sen verran suomörkö pitää ääntä mennessään.

Hirvi etenee jo rivakammin, metsästäjän hidastuva vauhti kompensoi täysin kiihtyvän läähätyksen tahtiin. Nyt taisi tälle hirvelle tämänkaltainen lenkkeilytys riittää. Koira etenee jo reilumman matkan päähän hirven kanssa ennenkuin lähtee taas etsimään perässähiihtäjiä. Matkaa tälle jättöpaikalle oli jo yli puoli kilsaa, ei siinä enää varovaisesti jaksanut mennä. Jälkien yhytys ja koiralle vielä mahdollisuudet lähteä hakemaan. Valitettavasti maasto oli vain sen verran täynnä aamuisia jälkiä että ei siinä tiennyt mihinkä suuntaan enää lähteä saalista seuraamaan. Se hävisi kuin se kuuluisa pieru sinne saharaan.

Mutta ei mitä, aivan mahtava reissu taasen koiran kanssa. Pulssi kerkesi hetkittäin nousta niin että luulin jo hirven syliin juoksevan (eli veri kohisi päässä ”askelien” tahtiin… ennenkuin sitten tajusin että liian rytmikäs eteneminen kyseessä :D). Koira ymmärtää taas kerran paremmin että mikä on päivän riista. Vielä kun pääsisi ampumaan sen elikon niin menisi oikein kunnolla tajuntaan että tämä on se mikä on parasta myös koiran mielestä. Näin ollen rohkeutta laajempiin hakulenkkeihin voisi olettaa saavutettavan sekä sitkeyttä pysyä hirvellä niin pitkään kunnes erikseen pillillä kutsutaan käymään. Mutta hitusen alta 8kk itälaikapennuksi todella hyvillä suuntamilla ollaan jo. Katsotaan josko niitä kaatoja saataisiin kun olisi enemmän ja kovempikuntoisia pyssymiehiä matkassa 😉

Alla vielä päivän kuvajainen tutkaohjelman kautta kuvattuna. Etenemisuunta oli myötäpäivään, allekirjoittanut kauniilla pinkillä värillä edustettuna. nayttokuva-2016-10-14-kello-12-49-19

Parasta mitä voi housut jalassa tehdä

Viikko pyörähti Oran ensimmäisestä hirvihaukusta ennenkuin päästiin uudemman kerran metsään. Kiitollisena lähipiirille joka mahdollisti ”aikuisten laatuajan”lähdimme etenemään kohden eteläistä Sodankylää. Mitään varmaa tietoa hirvistä ei olluna, joten lähdimme rehellisesti kokeilemaan tuuriamme. Mukana oli tällä kertaa vain Ora.

Etelän vetelältä vietiinkin sitten heti ensimmäisenä luulot poies kun metsäautotieltä poikettiin kohden määränpäätä – 2-3m joki olisi ylitettävänä, eikä tosiaan Vikingin Huntterit ihan niin pätevät pelit olluna näillä housuntapasilla että siitä talsimalla olisi yli mennyt. Siinäpä sitten testattiin useampaan otteeseen päivän aikana trapetsitaiteilijan kykyjä 😀 Vähän saatoin vitsiä murjaista että toivottavasti tänne ei hirveä ammuta (kaksi ukkoa ja koira-asetelmalla voisi olla haastetta kerrakseen). Määränpäätä kohden kuitenkin pakerrettiin mennä, hitaasti ja varmasti ja Oralle tarjoten mahdollisuutta tehdä omaa hakulenkkiään.

Eihän ne mitään puolen pitäjän lenkkejä olleet – noin 100 ja 150m välisiä sykähyksiä ja yhteydenotto. Taukopaikalla ei tarvinnut paljoa huolehtia että olisi pentu lähtenyt kahvikupin ääreltä omiaan seikkailemaan. Kovasti kuitenkin liikkeessä ollessa nenäänsä käytti ja myyriä tuntui löytyvän ihan tarpeeksi.

Eihän siinä sitten auttanut kuin lähteä takaisinpäin ”omia jälkiä” myöten. Ylitettiin aikaisemmin mainittu oja vielä vähän hankalammasta paikasta, ja niin katsoi sitten Orakin että tuostahan sitä mennään mistä ihmisetkin… Nöyp. Hitokseen liukas pölli muutenkin ja peruuttamaan ei enää kyennyt. Hieman kun hermo pääsi pettämään niin johan pentu mölskähti jokkeen. Onneksi sai sen verran otetta alla olevista pölleistä että pääsi nousemaan niiden päälle (urokselta olisi voinut btw jäädä tekemättä). Niin siitäkin koettelemuksesta selvittiin säikähdyksellä.

Hankalimman rääseikön jälkeen päätettiin poiketa hieman avarimmille jänkäosuuksille ennen paluuta takaisin autolle. Märkäähän se oli sekin jängänpätkä, mikäpä paikka ei tänä kesänä olisi ollut. Orallakin jo alla 18km, omistajilla lie 10km. Kellokin jo yli kahden, joten hyvä aika alkaa siirtymää kohden saunanlämmityshommia. Oltiinkin jo ihmetelty miksi ei yhtään maalintuakaan ollut tullut vastaan kun polulta pärähti lintupari lentoon. Niitähän se sitten Orakin hetken juoksi. Sitten jäi noin 100m päähän haistelemaan ja allekirjoittanut päätteli että koitti etsiä vielä lintuja. Ja sitten mäntiinkin viivasuoraa tutkan mukaan noin 700m. Ja sitten alkoi kiivas haukku – kas kummaa, johan on erikoinen lintu kun a)noin kauas menee puuhun pönöttämään ja b)antaa noin reippaasti itseään haukuttavan.

No siinäpä hetki hiimailtiin ja ihmeteltiin tilannetta. Jo on vammanen yksilö kun ei osaa mm. ojaa ylittää tuo lintu…

Jepu, kyllähän siellä nyt jotain muuta täytyi olla. Taktinen palaveri ja Toni kohden koiraa tuulen alta kiertäen, Anu kohden autoa ja isolle tielle vastaan (koiralla oli matkaa isohkolle tielle noin 300m). Koira haukkuu hyvin, kuuluvuuttakin on todistetusti aina 1.2km asti. Perhanan Ultrapointti vaan päätti sitten keskisormeaan näytellä eikä rekisteröinyt mitenkään haukkua. Parisenkymmentä minuuttia meni ennenkuin Anu ehätti autolle ja kiiruhti tielle vastaan. Vieläkään ei ollut tietoa että minkälainen otus oli Oran eteen eksynyt.

Sillä aikaa kun Anu siirtyi oletettavalle ylityskohdalle oli Ora lähtenyt ottamaan yhteyttä. Tuulen suunnan takia Toni oli joutunut lähestymään haukkua muualta kuin ”koiran jäliltä”, joten Ora teki noin kilometrin ennenkuin tavoitti Tonin (hienosti seurasi omia jälkiään ja huomasi mistä kohden Toni oli jäljet ylittänyt). Toni lähti viemään koiraa kohden viimeisintä haukkupaikkaa. Sillä välin oli Anu siirtynyt jängän puolelle tieltä ja jäi odottelemaan Tonia ja koiraa.

Ja sitten alkoikin kuulumaan sellaista ääntä etuvasemmalta että puhelin tuli sijoitella takaisin taskuun – Jumaleissoni, 150m päästä menee hirvi!! Siinäpä sitä jo mallailtiin kiikarin läpi, vaan sarveton kun oli niin ase vielä hetkeksi ala ja tarkistus – ja kyllä, vasahan se sieltä perästä tuli. Matkaa ja puustoa oli kuitenkin sen verran että piippu alas ja tyytyväistä hymähtelyä sillä ”Musta salama” seurasi parivaljakkoa noin 100m päästä. Eli Ora oli vielä lähtenyt hirvien perään, jotka olivat tällä hetkellä enemmän kuin tietoisia ihmisistä. Koira etenee tutkan mukaan viivasuoraa jängän reunaa 1.2km päähän ennenkuin luopuu leikistä. Kaikenkaikkiaan 24km työskentelyä pennulle jo sille päivälle, joten koimme että eiköhän ne päivätyöt ollut jo meidän osalta siinä. Hienoa työskentelyä taas pentukoiralle hirvien kanssa, ja olihan mahtavaa päästä näkemään hirvetkin ihan omin silmin. 50m vähemmän ja siinä olisi ollut Oralle ensimmäinen kaato ja ehkä se ”viimeinen silaus” hirvityöskentelyn kannustimeksi laikalle.

Kaikenkaikkiaan parasta mitä voi housut jalassa tehdä 🙂