Aina ei kannata mennä merta edemmäksi kalaan…

Tulipa katsastettua karhusaalis -statsit hetki sitten riista.fi/metsastys/saalisseuranta/karhusaaliit/ -sivustolta. Karhuvartijoiden kaksijalkaisista toinen on alkujaan Etelä-Savon Juvalta kotoisin. Ja ei muuten silloin herran vuosina 1986-2005 paljoa karhuja hoodeilla liikkunut. Sitä luuli että Lapissahan sitä joka ukko on painimassa mesikämmenen kanssa että eteenpäin pääsee reissuillansa.

No tosiasiassahan tilanne on siis tämä entisen kotipaikan ja nykyisen välillä –>

Hör hör hör. Ja tuntuviksi isäukkokin jo yrittänyt ottaa metsässä jämptin sijasta errauspentua kotia kasvamaan :D. Shatan, aina on ruoho vihreämpää jossain muualla :P. Eikä varmasti ole porot haittaamassa tekemistä (supikoirista jne ei nyt puhutakkaan sitten mittään..)

Oratunturin valloitus ja Oran porokohtaamiset 30.07.2017

Kesäprojektit kotona alkaapi olemaan tehty, joten reippaina tyttöinä otimma suunnan Oran kanssa ”lähitunturiin”. Oratunturille on Sodankylän keskustasta rapiat 20km ajella, joten etäisyyden puolesta ei edes paha. Ainoa toki että ko. tunturille on opastus heikohkoa – ts. jos haluat lähteä kunnon vaellukselle niin mene juuri sinne minne viralliset reitit antaa olettaa mennä.

Tämä tyttö laiskana kierti tuollaiset karikot ja suuntasi suoraan kelkkareitin varteen. Toki ko. ”tunnettu salaisuus” sisälsi mm. pienen hiekkaparkin sekä käsivarren pitkän kyltin ”Laavu 2km”. P1060560

Heleppohan se oli alkumatka mennä metikköä pitkin. Tällä kertaa kun olin edelliskerrasta oppinut niin jalassa oli methuukengät, ettei märkä pääsisi yllättämään – no kuivin jaloin olisi nyt koko reissun päässyt :D. Mutta toisaalta, olihan tuo maasto sellaista että nilkka mutkalla olisi saanut tavan lenkkareilla edetä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tunturissa tavattiin pieni tokka poroja. Nämä Ora haistoi ennenkuin ohjaaja kerkesi rekisteröidä mitään. Sinällään koira kyllä selkeästi ilmoitti että nyt muija mennään tänne kahtomaan, täällä on jotain mielenkiintoista (ja poikettiin siten ajatellusta reitistä koiran himojen perässä…). Eli ei taaskaan päivävaellusta ilman poroja. Toki kävi vielä näin että poroja pyrki tulemaan jokaisen männyn takaa, ja saimme videolle toisenkin kohtaamisen. Kyllähän se koiraa olisi tehnyt mieli tutustua lähemminkin näihin otuksiin.

Upeiden maisemien ja ”luonnonihmeen” tiirailun jälkeen palailtiin takaisin laavulle, missä iskettiin tulet ja HULLUN tuhdit makkarat lämpiämään (minulle paljastui että ko. makkaramerkki on muuten Huilun Tuhti viikko sitten. Mutta väitän että hullun tuhti on parempi nimi, enkä mielipidettäni muuta :D).

P1060600.JPG
Hullun tuhtia Huilun tuhtia. Nam. Mikä vittu on muka huilun tuhti?

Se olisi vielä rapiat 20vrk jäljellä ennenkuin linkku aukeaa koirilla. Odottavan aika, se pitkä ompi.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Luoston RN 27.05.2017 – Oralle JUN-EH, JUK1.

”Dondesdaa”, niin sitä vaan on tästäkin näyttelypäivästä selvitty :D. Allekirjoittanut häärikin tämän reissun talkoolaisena arpamyynnissä, niin isäntä pääsi (no pakottamalla velvoitettiin…) esittelemään prinsessa tuomarille.

Ja kah, hyvinhän se meni, ellei jopa ”Erittäin”. Eli Oran 5. EH tälle kevättä. Arvostelu luettavissa kokonaisuudessaan täältä. Onneksi tällä kertaa tuomari osasi antaa toivoa tulevaisuuteen, ja antoi kivan arvostelun. Muutama edellinen ollutkin kohtuullisen depiksiä aiheuttavia 😀 (no ei vaines… tai ehkä vähän).

Eräjätkän Ora Luosto 27052017 1
Eräjätkän Ora Luosto, Sodankylä, 27052017

TULOSSA: Oman kylän koiranäyttely!

Tännehän sitten joka iikka tukka putkella toukokuun loppupuolella! Allekirjoittanutkin paikalla hääräämässä Sodankylän Karvakuonojen puolesta (Anu), mutta laikojen kehä katsotaan toki alusta loppuun ;). Majoittumisvaihtoehtoja Luoston lisäksi löytyy mm. Sodankylän kirkolta, ja vaikkapa ihan tuosta ns. nurkan takaa jos niikseen tulee 😉

Tarkemmat ilmoittautumisohjeet osoitteessa http://www.showlink.fi/sodankylarn17/

Tunturin taikaa

Ps. Innokkaita talkoolaisia otetaan mielellään mukaan tutustumaan koiranäyttelyiden ekosysteemiin, lisätietoa Sodankylän Karvakuonojen omalla sivustolla!

Kickspark, videomateriaalia

Aikaisemmassa postauksessa tuli mainittua tästä vallan erinomaisesta vehkeestä koirien talvikauden treenaukseen. Nyt sitten sain hieman videomateriaalia siitä millekä meno näyttää pelkääjän paikalla 😀

Koska lukijoita pitää roikottaa mukana mahdollisimman pitkään, niin ensimmäisessä videossa hieman menotyyliä noin 75% jarrutusteholla. (Oikeasti siis yritän tässä selvittää millä ohjelmistolla noista pitemmistä pätkistä saisi vähän lyhyempiä blogi-käyttöön).

On ollut hieman havaittavissa, että koirista valkoisemmalla komento ”Vasen”, ”Oikea”, ”Seis”, tai ”Perkele” menevät valikoivan kuulon puolelle. Tästä lisää myöhemmissä postauksissa…

Ennakkoon jo mainittakoon että tämä taitaa olla 3. kerta kun molemmat koirat ovat kelkkaa vetämässä. Eli ei ihan vielä ”kisamateriaalia” 😀

Tässä videossa ollaan juuri lähtemässä kotoa kohden jokea. Videolla kuuluva kohina tulee jarruista btw…  Alla kova tienpinta ja koirilla aivan liikaa virtaa. Valkolla on talutushihna ns. varalla, että jos sattuisi vaikka vastaan tulemaan koiria/ihmisiä niin meikäläinen hyppää ankkuriksi lumipenkkaan. Ei muuten helpota menoa yhtään että toinen käsi/voima puoltaa hieman toiseen suuntaan, sen havaitsee kun kelkka on karjala-lippiksen arvoisesti kylki edellä menossa jarruttaessa. Siksipä sitten aakeella laakeella otan tuon talutushihnan vasta pois. Takaisin tullessa yleensä ei ole niin paljoa virtaa uroksella että tarvihtis huolestua ylimääräisestä tempomisesta 😉

Lumi tuli, auto sano pöri pöri, metsämies uli uli

Niin se vaan taitaa olla että Sodankylän korkeudella koirahommat 2016 päättyvät 20. marraskuuta. Sen verta reippaanlaisesti mätkäytti viskoa lunta perjantai-lauantai välisenä akselina ettei enää alltrackikään toiminut muuna kuin lanana mehtäautoteillä. p1050001

Orakaan ei lauantaina lähtenä hakemaan, eikä se hakuhomma miksikään muuttuna sunnuntaina vanhemman koiran kanssa. Taitaa olla juoksut tekemässä tuloaan ”sopivasti”, joten johan tässä joutaakin jo hieman rauhoittumaan.

Lopuksi hieman kuvamateriaalia kameroista lumisilta ajoilta, onhan meillä olluna lystiä 🙂

p1040961p1040990p1040998p1050009p1040962p1040983

Hakutreeniä ja oma.riista.fi:n hyödyntämistä

Meillä on ollut pennun kanssa hieman ongelmia hakutehon kanssa. Tämä ilmenee siis siten että Ora ei hirmuisesti irtoa allekirjoittaneesta metsäreissuilla. Yleensä maksimissaan 100m on etäisyys koiralla, ellei nenään tuoksu joko linnut taikka hirvet (ja näissä sellainen 200-300m linnuille niin tuntuu haistavan suotuisissa tuulissa ja todistetusti 800m:n haistaa hirvet).

Mutta edellä mainittuhan siis tarkoittaa ettei ihan vielä oikein toimi tämä systeemi näillä korkeuksilla. Tannerta olisi kuitenkin koluttava ihan nokko ja itsenäisesti.

Männä perjantaina sitten iski ihan tuskastuminen meikäläiseen kun muutin ”koulutusmetodia” hakuhommissa. Tutkallahan se sitten näytti aikalailla tälle –>

ora-11112016-eka-lenkki

Ensimmäinen maasto: Paikalla vielä hämärän aikaan, koira ulos autosta ja kutimet käteen. Lunta tulee niin ettei kohta auton ikkunoista ulos näe. Noin tunteroisen autossa pönötän, ja koirahan ei lähe ei sitten mihinkään wolkkarin kylestä. No se ei sitten auta kuin itsensä kammeta ulos vankkureista ja lähteä tekemään pieni kiekka polkuja pitkin. Yhden linnun tarjoili koira lennättää päin, mutta siinäpä ne irtiotot sitten oli.

Seuraavassa paikassa oli lähdettävä koiruuden kanssa maastoon koska iso tie oli lähettyvillä ja riski pannukakusta liian suuri. Joten eikun metikköön, hangessa ja rääseikössä nautittiin yhteisestä ajasta koko reissu. Ei irtiottoja sitten minkäänlaisia. Pimeäkin jo laskeutumassa ja hiki persvaossa niin luovutus ja miettimään seuraavan päivän treeniä. Hetken jo mietin että menen Nykäsen Masan kanssa paikalliseen kapakkiin esiintymään, mutta onneksi raitis metsäilma säästi senkin rahan.

ora-11112016-toka-lenkki

Lauantaina sitten aamukahvilla funtsin tekemisen miellekkyyttä. Jotain uutta twistiä tähän tartteis, ja ei tarvinnut kovin pitkälle katsella lattianrajaan kun se ”uusi” ajatus sitten tuli…

Vanhempi koiruus Valkko se ei ole nimittäin päässyt metsään lähestulkoon laisinkaan koska olemme antaneet pennulle mahdollisuuden treenata itsenäisesti. Pelkona kun on että jos tottuu aina toisen koiran kanssa mehtähommiin niin sitten ei taaskaan itsekseen osaa olla ja hakeutuu aina toisten koirien työskentelyille.

Ja kyllähän Valkko on aina osoittanut mieltään kun pentu vaan pääsee metälle. Toisaalta edellinen ”yhteisreissu” koirien kanssa taisi tapahtua Lokassa, jolloin molemmat koirat eksyivät ja parisuhde oli tiukilla keskiyöllä tuntemattomassa paikassa rinkan kanssa seikkaillessa. Ah, se olikin hyvä reissu…

No, ei muuta kuin molemmat koirat matkaan mukaan. Ensimmäinen hakulenkki oli sitten vallan mainio; pienen aukon reunaan laskin koirat irti –> Ora seikkailee tovin ja leikkii Valkon kanssa, yhdessä vaiheessa Valkko irtoaa ja toki sitten isolle tielle ja 2km linnuntietä tulee alta aikayksikön eroa meihin ja vanhukseen. Eikun pentu autoon ja perään. Ja koska koiraa ei kiinnostanut autoon tulla niin saikin sitten juosta perässä takaisin alkuperäiseen paikkaan… Joten tilannehan näytti oikein hyvälle, vanhempi koira keskari pystyssä tottelemisen suhteen ja kuitenkin kimpassa pitäisi edetä seuraavaan paikkaan (ohi erinäisten maatilojen yms…). Hetken lenkeilytyksen jälkeen Valkonkin aatokset olivat muuttuneet ja farkun perään passasi tulla. Joten uutta yritystä.

Se oli varsin nopea yritys sitten kun 2km päässä olevat pihakoirat kuumottelivat enemmän Valkkoa kuin metsässä kirmailu… Joten eikun taas hakemaan koira pois.

Sitten siirryttiin sellaiseen mehtään että ”ei jumalauta ole ketään ainakaan 10km etäisyydellä”. Päästäisiin keskittymään itse asiaan… Ja hyvä niin. Ensialkuun hakeminen koirilla näytti tältä:

ora-12112016-eka-lenkki

Auto siis tuossa tien päässä paikallaan, Valkko vaaleansinisenä tekee lenkkiä metässä ja sitten pitkin tietä. Orakin menee perässä, mutta mitään lupaavaa ei näy riistan osalta. Eli siirtyminen seuraavaan paikkaan. Taaskaan ei Valkolle kyyti kelvannut, joten mielummin tuli sitten peesissä (noin 10km…). Ei oo pakko jos ei halua.

Ja sittenhän alko homma muuttumaan. Auto sijaitsee tuossa punaisen viivan alakulmassa (ei olluna haukkua Valkolla, jokin tekninen virhe). Ensin lähtee molemmat koirat menemään vasempaan kohden jänkää, sitten palaavat takaisin luokse. Käyn tekemässä pienen kävelylenkin koirien kanssa, ja ensin lähtee Valkko Markkajänkää kohden (lupaava alue, voisi vaikka hirviä ollakin) ja kohta irtoaa Ora Sammakkojänkää kohden – molemmat koira tangetin eri suunnissa! Se oli aika makia tunne. Melkein jo haistoi että kohta voisi jotain löytyä. Linnuntietä etäisyyttä Valkolla kahden km luokkaa, Orallakin reilu kilsa. Valitettavasti kumpikaan ei hirviä löytänyt näiltä lenkeiltä, mutta itse melkein kusin hunajaa – Pentu otti, lähti ja löysi takaisin

ora-12112016-toka-lenkki

Sunnuntain osalta päätin jatkaa samalla tavalla – molemmat koirat mukaan matkaan. Auton jouset hoosiannaa huutaen taas uuteen paikkaan ja koirat irti. Samointein lähtevät koirat tarkastamaan läheisen taimikon, ja tais Valkko löytää linnunkin mille antoi pienet kyydit. Auton kautta mutka ja sitten lähtee Valkko etelään, Ora pohjoiseen. Itsehän olin tässä vaiheessa taas ”Hör Hör Hör” – jumankekka pentu taas yli kilsan päässä linnuntietä. Siinähän sukka eteni oikein mallikkaasti, kunnes jossain vaiheessa tajuan että Ora kipittelee ohi ”auton jäljistä”. Ja niinhän siinä käy että kohta alkaa itku.. Eksyi pahalainen taas ja ei löydä takaisin. Onneksi Valkko ritarillisesti käy poimimassa tytön hädässä ja matka jatkuu kohden isoa tietä… Ja siinä vaiheessa wolkkarin talla pohjaan ja koiria hakemaan.

screenshot_20161113-102014

Millekä näytti sitten loppujen lopuksi Ultracomin:n sivuilta katsottuna –>

ora-13112016-eka-lenkki

Toista kilometriä kerkesivät mennä kohden isoa kirkkoa ennenkuin sain hurtat kiinni. Eikun seuraavaan paikkaan kokeilemaan hakua. Tässäkin paikassa se huono puoli että lähellä isoa tietä, joten pienen matkaa kävelin koirien kanssa metsän puolelle. Sitten lähtee pentu omalle reissullee ja Valkko omalle lenkilleen. Ei vieläkään riistaa, mutta se ei oikeastaan harmita, koska tarkoitus onkin nyt vain treenata hakua.

ora-13112016-kolmas-lenkki

Vielä yhteen paikkaan on aikaa ennenkuin ilta hämärtyy. Edellisen maaston vierttä mehtäautotietä hieman syvemmälle metsään ja koirat irti. Pieni lenkki itsekin ojan toiselle puolelle maastoja ihmettelemään. Näyttäisi sille että koirilla alkaa olemaan kiinnostus vähissä, koska pitkän aikaa hiimailevat auton lähettyvillä. Mutta sitten lähtee Ora etunenässä vielä koittamaan maastoa. Ei se auta Valkonkaan kuin mennä perässä 😀 (niin ne asetelmat hetkeksi muuttuvat)…

Loppupeleissä tie kuitenkin houkuttelee, ja piti jo alkaa autoa käynnistelemään etteivät menisi isolle tielle. Jokin sai kuitenkin koirat kimpoamaan metsän puolelle, ja kohta onneksi löysivät Valkon edellisen hakulenkin jäljet. Niitä sitten seurasivat kohden edellistä auton paikkaa mistä nappasin kamraatit kyytiin. ora-13112016-neljas-lenkki

Summa summarum: Hakeminen parani heti kun vanhempi koira oli tsempparina mukana matkassa. Seuraavana viikonloppuna jätetään taas alkuun Valkko kotia ja annetaan pennulle työskentelymahikset omatoimiseen hakuun. Kyllä sen vaan joutui itselleen myöntämään, että paikallaan on oltava että koira lähtee itse hakemaan. Itseään joutuu liikuttelemaan sitten eri aktiviteeteissa 😉 😀

Ainiin, se oma.riista.fi-oivallus…

Nuolen osoittamat paikat näyttävät ne paikat missä on tullut koiraa treenattua… No piru aivan tyhjiä maastoja havaintojen ja kaatojen perusteella. Tiiä itkeäkö vai nauraako tässä 😀 (on me toisaalta löydettykin niitä hirviä, mutta jos jostain muualta vähän varmemmin löytyisi… mahdollista kun on muissakin maastoissa käydä)

Pthyi, taas maanantai.

Viikonloput ne kiitää näin syksyisin niin nopsaan ettei sitä tunnu töistä edes poistuneensa kun sitä taas maanantaiaamuna haikailee aamukahvia hörppiessä  jo kohden seuraavaa viikonloppua. Sitä samaa tarinaa tosin kertoo myös residenssin yleisvaikutelma, siivotakkin lie pitäisi, jonkun. Nooh, jouluun mennessä rauhottunee mehtämenot (lumitilanteen takia) sen verran että joutaa kotonakin luutun kanssa pyöriä. Ja tekemään ehkä ruokaakin. Ja nukkumaan vaikka edes sinne aamun lastenohjelmiin asti 😀 (prioriteetit!)

Tuollaisen masentelukappaleen jälkeen onkin hyvä palata muistelemaan männäpäiviä – ei ne taaskaan menneet niinkuin siellä kuuluisassa saaressa. (Ihan niinkuin muuten olisin kirjoittanut tämänkaltaisesti joskus aikaisemminkin, mitähän viddua).

Ensin allekirjoittanut otti pienet sairastelukohtaukset helpottamaan viikonloppuun laskeutumista torstai-perjantai -välisellä akselilla (hitonmoinen horkka, yhdessä vaiheessa oltiin taju veks suihkun jälkeen, tykkäsin). Siitä olikin kevyt olo sitten lauantai vietellä Oran kanssa mehtähommissa.

Taas lähdettiin ihan naisissa liikenteeseen. Ensimmäistä kertaa oli ns. kunnon lumipeite, eli lunta oli sen verran että jäljet olisi ollut erittäin helppo nähdä niin teillä kuin metsänkin puolella. Pakkastakin rapiat 10 astetta, joten kyllähän siinä mielellään pisti askelta toisen eteen. Harmillisesti ei vaan sitten yhen yksiä jälkiä, tuoreita saati vanhoja. Hakukin oli pennulla rehellisesti sanottuna ala-arvoista tänään, joten siitä hyvästä saikin sitten purra risuja makkaratulilla. Ei olluna vielä palkkansa edestä tehnynä hommia.

DSC_0135.JPG

Tästä lähdettiin etenemään takaisinpäin kohden autoa hieman eri reittiä. Edellispäivien pakkaset omalla tavallaan helpottivat etenemistä – jänkä oli saanut jonkinlaisen kiinteämmän olomuodon, mutta toisaalta – lumi peitti juuri sopivasti kaikki isommat lätäköt missä ei vielä jää tätä kevyttä keijua kestänyt. Eli edelleen varovasti joutui etenemään ettei itseään onnituisi dippailemaan vesilöihin ja palelluttamaan läpikotaisin. Ei se liian helppoa maastoa koirallekaan olluna, märkää ja kylmää ja pientä jääkerrosta lätäköissä niin eipä tuo ihteänikään nappaisi.

Noin 6 ihmis-km taivalluksen jälkeen Ora irtoaa allekirjoittaneesta. Minkäänlaisia indikaattoreita ei olluna että alueella hirviä olisi, joten ensimmäisenä kävi mielessä että haistanut lintuja jossain ja käypi niitä pölläyttämässä. Vaan eipä kuitenkaan, kohta kajahtaa rapian 200m päässä haukku. Kah, onkos koira nyt kuitenkin saanut hajut nokkaansa.

Riemu oli kuitenkin lyhyt kun tajusin että haukku alkoi juuri siellä mitä olin hieman tietoisesti koittanut vältellä – isohkon ojan reunassa (sama missä Ora taisteli tulla yli jo aikaisemmilla reissuilla, kohtuu kova virtaus ja erittäin hankala rääseikkö pelkästään sulan kelin aikaan). Tällä kelillä kun joet ovat saattaneet saada jääpintaa päälleen (järvistä ja muista nyt puhumattakaan) niin koirien ei soisi mennä niihin ollenkaan. Haukku jatkuu pari minuuttia kunnes muuttuu katkonaisemmaksi – jokin häikkä tässä nyt on. Eikun monoa kiireen vilkkaa toisen eteen, tutka näyttää että koira on juuri ojan yläpuolella. Se on kuulkaa kohtuullisen kylymä tunne rintapielessä kun miettii josko pentu koittana mennä hirvien perässä ojaa yli ja jäänynyä jäihin. Noin 50m päästä joenylityskohdasta koira onneksi tulee vastaan ja voipi huokaista helpotuksesta. Hirvien makkuut löytyy haukkupaikalta, joten eikun katsomaan mikä tilanne joella on. Ylityspaikkaa en pääse näkemään, sen verran suomalaisittain sanottuna vittumaista risukkoa ja jäätikköä oli ”joenpenkka” ettei joenmyötäisesti päässyt etenemään. Myös jäätilanne oli sellainen että ihan muutamasta kohdasta kantoi koiraa – noin kolme kertaa myös kuului kun koira rasahti jään läpi. Pääsi onneksi omin voimin aina pois.

Yhteisymmärryksessä päätettiin että nämä hirvet sai mennä menojaan, ei mitään mahiksia allekirjoittaneellakaan päästä joen toiselle puolelle ilman kilometrin mutkaa. Ja päivän ollessa jo ehtoopuolella järki voitti tunteet, hirvet voitti tämän erän ennenkuin se kerkesi oikein edes alkaakaan. Mutta ihmeen hyvin olivat nämäkin yksilöt maastoutuneet, koska mitään jälkiä näistä ei nähty muuta kuin makuut ja pakoreittiä. Lie olivat maanneet tovin paikoillaan, koska edellisestä lumisateestakin jo puoli päivää.

Vaan huono oli hakutehon osalta lauantai, allekirjoittanut taapertaa lyllersi 8.1km, kun koira kipitteli rapiat 15.1km… Eli laskennallinen hakuteho: 1.9… Ollappa maastot minkä voi ensiksi autolla ajaa läpi ja vasta sitten laskea koiran irti. Vielä joutuu kuitenkin itsekin tarkistamaan onko alueella mitään :D.

Pyhäpäivä vietettiinkin sitten tuomarointiharjoittelussa Kelujärvellä ELMO-cupin viimeisessä osakilpailussa. Onneksi tuomaroitava koira löysi hankalasta maastosta ja tuuliolosuhteista huolimatta hirvet 3.5h hakuajan jälkeen. Sanotaanko näin, että mm. edellispäivän jälkeen koira joka tekee 4:n ja rapian 8 km:n hakulenkit tuntuu aika ihanalle… Siinäpä tavoitetta.

Kaiken kaikkiaan HIRV1:n verran tuli työskentelyä koiralle kunnes erä päätettiin lopettaa – koira tuli yllättäen ottamaan yhteyttä omia jälkiään erinomaisen haukkutyöskentelyn kesken. Omistajan kanssa havaittiin että koiran kynsien välistä tuli verta. Maasto oli tehny tehtävänsä, ja ihan oikein oli ettei omistaja enää laittanut koiraa hirvien perään. Mukava päivä kertakaikkisesti, ja nyt ei ole enää kuin paperibyrokratiaa vaille tuomarikortti HIRV, KARH ja HIRV-J -hommia varten. Vihdoinkin :D.

5/8 – Kainuulaiset ninjahirvet ja sodankyläläiset (tyhjyyttä) humisevat harjut

Notta johan sitä ihmiset ja koirat on henkisesti ja fyysisesti selvitty viikonlopun Kajaanin excursiosta. Eli onkin aika pistää nippuun hieman tämän metsästysviikonlopun tuloksia.

Totisesti sitä siis lähdettiin heti perjantaina tukka putkella Tonin töiden jälkeen ajelemmaan kohden Kainuuta ja Paltamon maastoja. Olimme saaneet kutsun tulla koiran kanssa treenaamaan hirvihommia Oran kasvattajan (Haatajan Antti) tykö, ja mehän ei sellaisesta tarjouksesta kieltäydytä! Mahtavaa että pääsee erilaisiin maastoihin pyörimään ja toisaalta näyttämään kasvattajalle miten se pentukoira tällä hetkellä toimii.

Aamuyön tunteina ja kainuulaisella vieraanvaraisuudella lämmittettyyn majapaikkaan saavuttuamme otimme äkäset unet itse kukin ennen kuin herätyskello ilmoitti ilmoille lähtömerkin. Jonkinlaiset jumalallisen armon voimalla kasvattaja oli ensimmäisenä ylhäällä järjestelemässä päivän aikataulua (sanotaanko että edellispäivän 90 pisteen suoritus Eräjätkän Härskille olisi voinut aiheuttaa amatöörillä pientä käynnistysvaikeutta seuraavana aamuna, mutta Antti onkin sen verran vanha tekijä näissä hommissa että unos problemos 😀 ).

Teknillisten järjestelyjen jälkeen päästiin ensimmäisiin maastoihin Oran kanssa. Ei olluna ensimmäisessä aukossa hajuja, joten luovutimme sen maaston nopeasti. Seuraavaksi kokeilimme ns. ottipaikkaa: oli hirville tarjolla riistapeltoa ja nuolukiveä ja vaikka mitä luksusta. Jos ei siellä olisi tuoreita jälkiä niin ei missään. Tämä kohde sitten käveltiin Oran kanssa huolella läpi, mutta ei vieläkään löytynyt mitään. Kamat kasaan ja seuraavaa paikkaa kohden – se on etu näissä maastoissa ettei pitkää tarvitse yhtä aluetta ihmetellä, sen verran kokemusta alueista ja hirvistä että kyllä ne löytyy jos on löytyäkseen vähemmälläkin taapertamisella.

Edetessämme kohden kolmatta maastoa tuli soitto että oli nähty kaksi hirveä ylittämässä tietä ja norski perässä. ”No piru, kyllä kohta on ainakin raato mitä esitellä pennullekin”. Eli kohden havaintopistettä. Itsekin jo edelliskerroista viisastuneena avasin aselaukun salvat valmiiksi ettei tarvihtis housut kintuissa hätäillä jos olisi tarvetta pikaisiinkin liikkeisiin (ks. edellinen postaus…). Siinäpä sitten oltiinkin 6 ukkoa ihmettelemässä aukon reunassa että niin on mennynä hetki sitten kaksi hirveä tästä, ihan totta. Tutka näyttää että norski on jo kahden kilometrin päässä oletettavasti kiitohirvien perässä. Vähän rapsutellaan naamakarvoituksia ja pohditaan seuraavaa liikettä. ”On se nyt kumma kun aina kerkiävät jallittammaan”. Siinä kädet lämpöisissä taskuissa allekirjoittanutkin mietti vaihtoehtoja ja tarkasteli aukon reunaa, kunnes…

mitä vittua… HIRVIIIIIIIIII!!!!! (tokaistaan silleinsä hellästi ja kuiskaten kuten Syltty kuuluisassa leffassaan ”Adriania”. Sain kuulla tästä ehkä pariin otteeseen jälkikäteen ja tiettävästi vielä monta kertaa tulevaisuudessakin…).

Siitähän siis nousi noin 100m päästä meistä hirvi pystyyn aukon reunassa. Allekirjottaneella jos olisi ollut mm. mora kädessä niin sekin olisi lentänyt eläintä kohden samalla kun vienosti kuiskailen miesten korviin ”hirvi, mi darling…” Valitettavasti vaan edellismehtäreissujen elmukelmu-töllöt levis käsistä pitkin tietä siinä käsillä elehtiessäni. Muutamalla ukolla oli lajin luonteeseen kuuluen asekin hollilla, mutta ei auttanut, niin oli hanuri meitä kohden että ei kannattanut alkaa tärräyttelemmään. Oma tuliluikkuhan oli siis ketään yllättämättä autossa, kuten myös koirakin. Noh, äkkinäisesti rapukävelyä kohden autoa ja laskemaan omaa koiraa irti. Koira lie haistanut jo hirven avoimesta ikkunasta, koska syöksyi viivasuorana hirven menosuuntaan ja ei hetkeäkään kun haukku alkoi. Siinäpä melkein jo korkattiin kasvattajan kanssa juhlaputeli, nyt kyllä kaatuu Oralle ensimmäinen hirvi!

No eihän se nyt ihan niin heleppoa sitten olluna kuitenkaan… Hirvi eteni rauhallisesti koiran kanssa meidän ja isohkon järven väliä. Toni ja Antti pääsivät molemmat noin 150-250m päähän näkemään hirven, mutta aina oli joko puseikkoa tai koira edessä ettei passannut alkaa tykittämään. Allekirjoittanutkin kaahasi lähimmälle puomilla tukitulle tielle ja ravasi vastaanottamaan hirveä. Koira jo näkyi mehtätiellä ja kerkesi onneksi torppaamaan hirven ettei päässyt yhdenmiehen passilinjan ohi. Niin hekumallisesti pienimmillään noin 100m meikäläinenkin pääsi mallailemaan hirveä, mutta niin oli paha puseikko ettei saanut kunnolla hollilleen. Nätisti Ora pyöri hirven molemmilla puolilla, ehkä jopa liiankin lähellä, kunnes elukka sai vahvan intuition että kohta on hengenlähtö lähellä jos ei pysty siirtymään etämmäksi. Eli kaasua ja sinne menivät, koira ja hirvi. Tutkasta näkyy että duo etenee jonkin matkaa, sitten Ora tekee sen mikä osattiinkin jo arvata – yhteydenotto.

Koira tekee taas aika pitkän lenkin ennenkuin yhyttää Tonin. Äkkiä takaisin kohden viimeistä haukkupaikkaa. Meikäläinen tiirailee samalla tutkaa ja ihmettelee että joko me onkin alettu harrastamaan jälestyshommaa hihan kanssa, niin pyöri lähellä Tonia Ora että oikein voi muukaan olla kyseessä. Kohta Ora siirtyy takaisin kohden mehtäautotietä ja Antin tykö, joka tiellä näkeekin heti että koira ontuu oikeaa etujalkaansa. ”Voihan paska, pitikin sattua”. Harmittaa ihan vietävästi, nyt oli niin lähellä saada se kaato. Oran siskolikka Eräjätkän Taika maastoon ja Anu vetäytyy Oran kanssa autolle katsomaan vaurion vakavuutta.

Pikaisen tunnustelun perusteella ei löytynyt mitään kovin vakavaa jalasta, joten lepotuomio pennulle. Taika etsii hyvin hirveä, mutta maastossa alkaa olemaan jo useamman ukon ja koiran hajua ja tilanne on kohtuullisen haastava. Tonikin menee vielä tarkistamaan viimeisiä haukkupaikkoja samalla kun Taika etenee kauempana mahdollisten hajujen perässä. Näyttää sille että tämä hirvi pääsi puikahtamaan helikopterikyydillä passilinjan ohi teille tietämättömille.

Tälle se vaikutti ainakin niin pitkään kunnes Toni kääntyi takaisinpäin kohden mehtäautotietä, ja hirvi pomppaa vierestä juoksuun… Jumaleissoni mikäs hiton mutanttininjahirvi tämä oikein on, oikea naamioitumisen maailmanmestari. Täytyy hattua nostaa mitenkä on kovahermonen yksilö 😀 vielä lähtee juoksemaan kohden autoja, missä meikäläinen kasvattajan kanssa tuumailee maailman epäonnea (eli suomeksi; kaivaa nenää) ja Toni soittaa väärään numeroon että hirvi on tulossa kohden – en tiedä miten tykkäs Sodankylässä puheluun vastannut tästä tiedosta :D. Eli tilanne oli mennyt jo ohi ennenkuin se oikein kerkesi taas alkaakaan. Ja niin steppaili kauniisti hirvi tielläkin että ei siitä osannut sanoa että oliko menossa vai tulossa oikeaan vai vasempaan. Joten annoimme tälle hirvelle kunniamaininnan ja Vapaudut Orresta-kortin näihin suorituksiin perustuen.

Onneksi koira kuitenkin tänäänkin osoitti että kyllä se hirven haukkuminen maittaa, taas kerran hieman pitempään kuin edelliskerralla. Joten olihan sitä syytä saunoa ja nauttia kainuulaisesta vieraanvaraisuudesta pitkään iltaan. Ja voi pojat, kylläpä sitä analysoitiinkin huolella ja hartaudella 😀 tämä on sitä harrastuksen suolaa. Joten suurenmoiset kiitokset Eräjätkän kennelille ja Haatajan Antille, oli aivan supermukava viikonloppu.

Sunnuntaipäivän ”pakkolevon” jälkeen päätettiin mennä tarkastamaan Sodankylän maastot vielä pennun kanssa. Ensimmäistä kertaa maassa oli ohkanen lumikerros, joten nyt pitäisi olla heleppo hirvet löytää.

No ei yhen yhtä tuoretta jälkeä, ja koko päivä metikössä rymyttiin. Puutkaan ei suostunut syttymään, ja metotkin vaan naureskeli (aika riskillä toki, vielä olisi ollut lupa tärräyttää naureskelijat pataan). Orakin saattoi vielä vähän varoa jalkaa, vaikka ei sitä ainakaan havaittavasti aristellut käyttää. Joten yhdelle hirvikontaktille piti sitten vastavuoroisesti ottaa yksi pummipäivä.

Summa summarum, mainio viikonloppu, oli aktiviteettia vaikka minkälaista ja normaalissa suhteessa onnea ja epäonnea. Ensi viikonloppuna uudestaan treenaamaan, ja näyttäisi myös sille että allekirjoittanut saisi viimeisen tuomarointiharjoittelun suoritettua pois häirihtemästä. Siihen asti siis ätjöö!

 

Kolmaskaan kerta ei totta vielä sanonut

Sellasta se on kun itsekseen koiran kanssa rymyää.

Lähdettiin Oran kanssa kaksistaan perjantaina kokeilemaan sitä kuuluisaa tuuria. Isännyydellä on vielä poteminen vaiheessa, joten tästä syystä lähettiin ihan ”naisissa” tarkistamaan (toisten) tilukset.

Koska allekirjoittanut on vielä kovin epävarma maastojen suhteen, päätti tämä ottaa testimaastoiksi edellisviikkoisen vierukset (eli sama suunta minnekä emä vasoineen kipitti). Autoa piti tällä kertaa jättää aikalailla isohkon tien varteen, mutta aikaisin aamusta liikennettä oli aika tarkalleen nolla. Eikä pentu onneksi tielle edes tarjonna, vaan odotti ihan rauhassa että näkee ”päivän suunnan” samalla kun ohjaaja iski vaatetta päälle. Kuitenkin miinuksen puolella vielä keli, joten lämmintä sai pukea. Tiedä vaikka jos joutuu kovin kahvittelemaan ja seisoskelemaan paikallaan.

Kengät jalassa ja mielessä eilisiltainen jääkiekko ja uudet luistimet (oikea nilkka aivan pirun kipiä) lähdettiin etenemään miehenmittaista männikköä eteenpäin. Päästiin aukkoon, minkä reunasta Ora kävi ison ukkometson ajamassa ilmaan. Muutaman muunkin linnun siinä kävi toteamassa ja teki pieniä pyrähdyksiä. Lantionkorkuisessa taimikossa oli selkeästi hirvien ollut hyvä olla, mutta ihan tuoreita jätöksiä tahi jälkiä ei näkynyt. Siinä kelissä olisi melkein höyrystä voinut päätellä tuoreuden asteen :D.

Talsittiin taimikon reunaan missä maasto alkoi perinteisesti siirtyä märemmän puoleiseksi. ”Ei perkele, en ala taas…”. Nyt minä kyllä nautiskelen ja siirryn ylemmäs rinteeseen oikein kunnon Natura-alue -tyyliseen maastoon missä jalat säilyy kuivina. Kymmenkunta metriä pääsi ylemmäksi kun jostain kuuluu helvetin esiasteesta lähtöisin oleva mölähdys…

Mikähän helevetti se nyt sitten oli?! Lahkeesta melkein pääsi vienoinen skebabin tuoksu, ja Oran kanssa katsottiin kumpainenkin että mikähän piru siellä oikein on. Kunnon omistajan elkein koiralle komento ”KIINNI!” ja toivoa että syöpi koiran ensin… 😀 (vitsi vitsi). Koirahan otti ja lähti! Sinne mäni, tovi menee ja alkaapi haukku kuulumaan. Isännyys hauskana juttuna puipi puhelimeen että karhu se on. Siinä vaiheessa toivoo että olisi varannut vaihtoalkkaritkin mukaan…

Tovin odottelin ja annoin sykkeen laskea lähemmäksi sitä tasoa ettei tarvitse valtimotukosta alkaa puukottamaan keskellä metsää. Tutkaohjelma esille ja siellähän se pauke käy, noin 650m päästä itsestä. Hienosti paikallaan haukkuu, joten olettaa voipi että eiköhän se ole suurella todennäköisyydellä hirvi. Tai tosi kovapäinen demonimaalintu. Tuulen tarkistus – ei mitään mihinkään, joten ei auta kuin alkaa lähestymään kohdetta. Hiljakseen ja haukkua mukaillen, miettien aina noin 10 askelta eteen ettei aja itseään mihinkään rytöläjään melskaamaan.

20 minuuttia ja rapiat, sitten loppui haukku ja koira lähti takaisinpäin. Yhteyttähän se lähti ottamaan. Arvata voipi että oliko taas minkälainen lenkki tehtävä ennenkuin minut yhytti (en ollut seurannut jälkiä pitkin jänkää). Koira tulee selän takaa ja jääpi ihmettelemään meikäläistä. Viimeiseen haukkupaikkaan on enää 300-400m matkaa, joten VAROVAISESTI kohden sitä. Koiralle aikaa ja tilaa ottaa tilanne haltuun. Olimme edenneet noin 100m päähän jättöpaikasta kun koira ottaa hajun ja lähtee taas. Yhden jalan flamingo-tyylillä edeten ei mene kuin tovi kun koiralla alkaa taas haukku. Mahtavaa, otti ja löysi vielä eläimen. Ei olluna edennyt pitkää matkaa elukka siitä mihin oli koira jättänyt, ehkä noin 200-300m. Homma jatkuu siitä mihinkä se oli jätetty.

Hirvi etenee hitaasti kohden avautuvaa jänkää, meikäläinen perässä. Vihdoinkin yli 50m näkyvyyttä, joskohan saisi selkoa mitä koiralla on? Noin 200-300m päästä kuuluu koiran haukku, vaan aina on sen verran pientä puseikkoa tiellä ettei kerkiä kiikarin läpi tarkkaa sijaintia näkemään. Sitten vilahtaa valkoiset jalat! 85% varmuudella yksinäinen on, ei toisia jalkapareja näkynyt. Kuitenkin kerkesi siirtyä pienen metsäsaarekkeen taakse työpari että ei jäänyt aikaa tarkistaa pään koristeita.

Vaan nyt oltiinkin sitten märällä taasen. Ei auta, edettävä on, ei täällä kukaan muukaan tule sitä saalista ampumaan. Märästä märkään ja edellisen metsäsaarekkeen läpi, siinäpä suunnitelma. Koira lähtee taas ottamaan yhteyttä, nyt pitää keskeyttää lenkinteko viheltämällä lyhyesti koiralle ”olinpaikkansa”. Koira tykö, ja taas lähdetään kohden jättöpaikkaa. Nyt jo huomattavasti nopeammin pentu ymmärtää jutun juonen, ja lähtee ylittämään seuraavaa metsäsaareketta minkä taakse oletettavasti pelikaveri eteni. Ja niin alkaa haukku jo kolmannen kerran. Nyt on hirvikin jo tietoinen ettei täällä ihan kaksistaan koiran kanssa olla, sen verran suomörkö pitää ääntä mennessään.

Hirvi etenee jo rivakammin, metsästäjän hidastuva vauhti kompensoi täysin kiihtyvän läähätyksen tahtiin. Nyt taisi tälle hirvelle tämänkaltainen lenkkeilytys riittää. Koira etenee jo reilumman matkan päähän hirven kanssa ennenkuin lähtee taas etsimään perässähiihtäjiä. Matkaa tälle jättöpaikalle oli jo yli puoli kilsaa, ei siinä enää varovaisesti jaksanut mennä. Jälkien yhytys ja koiralle vielä mahdollisuudet lähteä hakemaan. Valitettavasti maasto oli vain sen verran täynnä aamuisia jälkiä että ei siinä tiennyt mihinkä suuntaan enää lähteä saalista seuraamaan. Se hävisi kuin se kuuluisa pieru sinne saharaan.

Mutta ei mitä, aivan mahtava reissu taasen koiran kanssa. Pulssi kerkesi hetkittäin nousta niin että luulin jo hirven syliin juoksevan (eli veri kohisi päässä ”askelien” tahtiin… ennenkuin sitten tajusin että liian rytmikäs eteneminen kyseessä :D). Koira ymmärtää taas kerran paremmin että mikä on päivän riista. Vielä kun pääsisi ampumaan sen elikon niin menisi oikein kunnolla tajuntaan että tämä on se mikä on parasta myös koiran mielestä. Näin ollen rohkeutta laajempiin hakulenkkeihin voisi olettaa saavutettavan sekä sitkeyttä pysyä hirvellä niin pitkään kunnes erikseen pillillä kutsutaan käymään. Mutta hitusen alta 8kk itälaikapennuksi todella hyvillä suuntamilla ollaan jo. Katsotaan josko niitä kaatoja saataisiin kun olisi enemmän ja kovempikuntoisia pyssymiehiä matkassa 😉

Alla vielä päivän kuvajainen tutkaohjelman kautta kuvattuna. Etenemisuunta oli myötäpäivään, allekirjoittanut kauniilla pinkillä värillä edustettuna. nayttokuva-2016-10-14-kello-12-49-19