Kolmaskaan kerta ei totta vielä sanonut

Sellasta se on kun itsekseen koiran kanssa rymyää.

Lähdettiin Oran kanssa kaksistaan perjantaina kokeilemaan sitä kuuluisaa tuuria. Isännyydellä on vielä poteminen vaiheessa, joten tästä syystä lähettiin ihan ”naisissa” tarkistamaan (toisten) tilukset.

Koska allekirjoittanut on vielä kovin epävarma maastojen suhteen, päätti tämä ottaa testimaastoiksi edellisviikkoisen vierukset (eli sama suunta minnekä emä vasoineen kipitti). Autoa piti tällä kertaa jättää aikalailla isohkon tien varteen, mutta aikaisin aamusta liikennettä oli aika tarkalleen nolla. Eikä pentu onneksi tielle edes tarjonna, vaan odotti ihan rauhassa että näkee ”päivän suunnan” samalla kun ohjaaja iski vaatetta päälle. Kuitenkin miinuksen puolella vielä keli, joten lämmintä sai pukea. Tiedä vaikka jos joutuu kovin kahvittelemaan ja seisoskelemaan paikallaan.

Kengät jalassa ja mielessä eilisiltainen jääkiekko ja uudet luistimet (oikea nilkka aivan pirun kipiä) lähdettiin etenemään miehenmittaista männikköä eteenpäin. Päästiin aukkoon, minkä reunasta Ora kävi ison ukkometson ajamassa ilmaan. Muutaman muunkin linnun siinä kävi toteamassa ja teki pieniä pyrähdyksiä. Lantionkorkuisessa taimikossa oli selkeästi hirvien ollut hyvä olla, mutta ihan tuoreita jätöksiä tahi jälkiä ei näkynyt. Siinä kelissä olisi melkein höyrystä voinut päätellä tuoreuden asteen :D.

Talsittiin taimikon reunaan missä maasto alkoi perinteisesti siirtyä märemmän puoleiseksi. ”Ei perkele, en ala taas…”. Nyt minä kyllä nautiskelen ja siirryn ylemmäs rinteeseen oikein kunnon Natura-alue -tyyliseen maastoon missä jalat säilyy kuivina. Kymmenkunta metriä pääsi ylemmäksi kun jostain kuuluu helvetin esiasteesta lähtöisin oleva mölähdys…

Mikähän helevetti se nyt sitten oli?! Lahkeesta melkein pääsi vienoinen skebabin tuoksu, ja Oran kanssa katsottiin kumpainenkin että mikähän piru siellä oikein on. Kunnon omistajan elkein koiralle komento ”KIINNI!” ja toivoa että syöpi koiran ensin… 😀 (vitsi vitsi). Koirahan otti ja lähti! Sinne mäni, tovi menee ja alkaapi haukku kuulumaan. Isännyys hauskana juttuna puipi puhelimeen että karhu se on. Siinä vaiheessa toivoo että olisi varannut vaihtoalkkaritkin mukaan…

Tovin odottelin ja annoin sykkeen laskea lähemmäksi sitä tasoa ettei tarvitse valtimotukosta alkaa puukottamaan keskellä metsää. Tutkaohjelma esille ja siellähän se pauke käy, noin 650m päästä itsestä. Hienosti paikallaan haukkuu, joten olettaa voipi että eiköhän se ole suurella todennäköisyydellä hirvi. Tai tosi kovapäinen demonimaalintu. Tuulen tarkistus – ei mitään mihinkään, joten ei auta kuin alkaa lähestymään kohdetta. Hiljakseen ja haukkua mukaillen, miettien aina noin 10 askelta eteen ettei aja itseään mihinkään rytöläjään melskaamaan.

20 minuuttia ja rapiat, sitten loppui haukku ja koira lähti takaisinpäin. Yhteyttähän se lähti ottamaan. Arvata voipi että oliko taas minkälainen lenkki tehtävä ennenkuin minut yhytti (en ollut seurannut jälkiä pitkin jänkää). Koira tulee selän takaa ja jääpi ihmettelemään meikäläistä. Viimeiseen haukkupaikkaan on enää 300-400m matkaa, joten VAROVAISESTI kohden sitä. Koiralle aikaa ja tilaa ottaa tilanne haltuun. Olimme edenneet noin 100m päähän jättöpaikasta kun koira ottaa hajun ja lähtee taas. Yhden jalan flamingo-tyylillä edeten ei mene kuin tovi kun koiralla alkaa taas haukku. Mahtavaa, otti ja löysi vielä eläimen. Ei olluna edennyt pitkää matkaa elukka siitä mihin oli koira jättänyt, ehkä noin 200-300m. Homma jatkuu siitä mihinkä se oli jätetty.

Hirvi etenee hitaasti kohden avautuvaa jänkää, meikäläinen perässä. Vihdoinkin yli 50m näkyvyyttä, joskohan saisi selkoa mitä koiralla on? Noin 200-300m päästä kuuluu koiran haukku, vaan aina on sen verran pientä puseikkoa tiellä ettei kerkiä kiikarin läpi tarkkaa sijaintia näkemään. Sitten vilahtaa valkoiset jalat! 85% varmuudella yksinäinen on, ei toisia jalkapareja näkynyt. Kuitenkin kerkesi siirtyä pienen metsäsaarekkeen taakse työpari että ei jäänyt aikaa tarkistaa pään koristeita.

Vaan nyt oltiinkin sitten märällä taasen. Ei auta, edettävä on, ei täällä kukaan muukaan tule sitä saalista ampumaan. Märästä märkään ja edellisen metsäsaarekkeen läpi, siinäpä suunnitelma. Koira lähtee taas ottamaan yhteyttä, nyt pitää keskeyttää lenkinteko viheltämällä lyhyesti koiralle ”olinpaikkansa”. Koira tykö, ja taas lähdetään kohden jättöpaikkaa. Nyt jo huomattavasti nopeammin pentu ymmärtää jutun juonen, ja lähtee ylittämään seuraavaa metsäsaareketta minkä taakse oletettavasti pelikaveri eteni. Ja niin alkaa haukku jo kolmannen kerran. Nyt on hirvikin jo tietoinen ettei täällä ihan kaksistaan koiran kanssa olla, sen verran suomörkö pitää ääntä mennessään.

Hirvi etenee jo rivakammin, metsästäjän hidastuva vauhti kompensoi täysin kiihtyvän läähätyksen tahtiin. Nyt taisi tälle hirvelle tämänkaltainen lenkkeilytys riittää. Koira etenee jo reilumman matkan päähän hirven kanssa ennenkuin lähtee taas etsimään perässähiihtäjiä. Matkaa tälle jättöpaikalle oli jo yli puoli kilsaa, ei siinä enää varovaisesti jaksanut mennä. Jälkien yhytys ja koiralle vielä mahdollisuudet lähteä hakemaan. Valitettavasti maasto oli vain sen verran täynnä aamuisia jälkiä että ei siinä tiennyt mihinkä suuntaan enää lähteä saalista seuraamaan. Se hävisi kuin se kuuluisa pieru sinne saharaan.

Mutta ei mitä, aivan mahtava reissu taasen koiran kanssa. Pulssi kerkesi hetkittäin nousta niin että luulin jo hirven syliin juoksevan (eli veri kohisi päässä ”askelien” tahtiin… ennenkuin sitten tajusin että liian rytmikäs eteneminen kyseessä :D). Koira ymmärtää taas kerran paremmin että mikä on päivän riista. Vielä kun pääsisi ampumaan sen elikon niin menisi oikein kunnolla tajuntaan että tämä on se mikä on parasta myös koiran mielestä. Näin ollen rohkeutta laajempiin hakulenkkeihin voisi olettaa saavutettavan sekä sitkeyttä pysyä hirvellä niin pitkään kunnes erikseen pillillä kutsutaan käymään. Mutta hitusen alta 8kk itälaikapennuksi todella hyvillä suuntamilla ollaan jo. Katsotaan josko niitä kaatoja saataisiin kun olisi enemmän ja kovempikuntoisia pyssymiehiä matkassa 😉

Alla vielä päivän kuvajainen tutkaohjelman kautta kuvattuna. Etenemisuunta oli myötäpäivään, allekirjoittanut kauniilla pinkillä värillä edustettuna. nayttokuva-2016-10-14-kello-12-49-19

Parasta mitä voi housut jalassa tehdä

Viikko pyörähti Oran ensimmäisestä hirvihaukusta ennenkuin päästiin uudemman kerran metsään. Kiitollisena lähipiirille joka mahdollisti ”aikuisten laatuajan”lähdimme etenemään kohden eteläistä Sodankylää. Mitään varmaa tietoa hirvistä ei olluna, joten lähdimme rehellisesti kokeilemaan tuuriamme. Mukana oli tällä kertaa vain Ora.

Etelän vetelältä vietiinkin sitten heti ensimmäisenä luulot poies kun metsäautotieltä poikettiin kohden määränpäätä – 2-3m joki olisi ylitettävänä, eikä tosiaan Vikingin Huntterit ihan niin pätevät pelit olluna näillä housuntapasilla että siitä talsimalla olisi yli mennyt. Siinäpä sitten testattiin useampaan otteeseen päivän aikana trapetsitaiteilijan kykyjä 😀 Vähän saatoin vitsiä murjaista että toivottavasti tänne ei hirveä ammuta (kaksi ukkoa ja koira-asetelmalla voisi olla haastetta kerrakseen). Määränpäätä kohden kuitenkin pakerrettiin mennä, hitaasti ja varmasti ja Oralle tarjoten mahdollisuutta tehdä omaa hakulenkkiään.

Eihän ne mitään puolen pitäjän lenkkejä olleet – noin 100 ja 150m välisiä sykähyksiä ja yhteydenotto. Taukopaikalla ei tarvinnut paljoa huolehtia että olisi pentu lähtenyt kahvikupin ääreltä omiaan seikkailemaan. Kovasti kuitenkin liikkeessä ollessa nenäänsä käytti ja myyriä tuntui löytyvän ihan tarpeeksi.

Eihän siinä sitten auttanut kuin lähteä takaisinpäin ”omia jälkiä” myöten. Ylitettiin aikaisemmin mainittu oja vielä vähän hankalammasta paikasta, ja niin katsoi sitten Orakin että tuostahan sitä mennään mistä ihmisetkin… Nöyp. Hitokseen liukas pölli muutenkin ja peruuttamaan ei enää kyennyt. Hieman kun hermo pääsi pettämään niin johan pentu mölskähti jokkeen. Onneksi sai sen verran otetta alla olevista pölleistä että pääsi nousemaan niiden päälle (urokselta olisi voinut btw jäädä tekemättä). Niin siitäkin koettelemuksesta selvittiin säikähdyksellä.

Hankalimman rääseikön jälkeen päätettiin poiketa hieman avarimmille jänkäosuuksille ennen paluuta takaisin autolle. Märkäähän se oli sekin jängänpätkä, mikäpä paikka ei tänä kesänä olisi ollut. Orallakin jo alla 18km, omistajilla lie 10km. Kellokin jo yli kahden, joten hyvä aika alkaa siirtymää kohden saunanlämmityshommia. Oltiinkin jo ihmetelty miksi ei yhtään maalintuakaan ollut tullut vastaan kun polulta pärähti lintupari lentoon. Niitähän se sitten Orakin hetken juoksi. Sitten jäi noin 100m päähän haistelemaan ja allekirjoittanut päätteli että koitti etsiä vielä lintuja. Ja sitten mäntiinkin viivasuoraa tutkan mukaan noin 700m. Ja sitten alkoi kiivas haukku – kas kummaa, johan on erikoinen lintu kun a)noin kauas menee puuhun pönöttämään ja b)antaa noin reippaasti itseään haukuttavan.

No siinäpä hetki hiimailtiin ja ihmeteltiin tilannetta. Jo on vammanen yksilö kun ei osaa mm. ojaa ylittää tuo lintu…

Jepu, kyllähän siellä nyt jotain muuta täytyi olla. Taktinen palaveri ja Toni kohden koiraa tuulen alta kiertäen, Anu kohden autoa ja isolle tielle vastaan (koiralla oli matkaa isohkolle tielle noin 300m). Koira haukkuu hyvin, kuuluvuuttakin on todistetusti aina 1.2km asti. Perhanan Ultrapointti vaan päätti sitten keskisormeaan näytellä eikä rekisteröinyt mitenkään haukkua. Parisenkymmentä minuuttia meni ennenkuin Anu ehätti autolle ja kiiruhti tielle vastaan. Vieläkään ei ollut tietoa että minkälainen otus oli Oran eteen eksynyt.

Sillä aikaa kun Anu siirtyi oletettavalle ylityskohdalle oli Ora lähtenyt ottamaan yhteyttä. Tuulen suunnan takia Toni oli joutunut lähestymään haukkua muualta kuin ”koiran jäliltä”, joten Ora teki noin kilometrin ennenkuin tavoitti Tonin (hienosti seurasi omia jälkiään ja huomasi mistä kohden Toni oli jäljet ylittänyt). Toni lähti viemään koiraa kohden viimeisintä haukkupaikkaa. Sillä välin oli Anu siirtynyt jängän puolelle tieltä ja jäi odottelemaan Tonia ja koiraa.

Ja sitten alkoikin kuulumaan sellaista ääntä etuvasemmalta että puhelin tuli sijoitella takaisin taskuun – Jumaleissoni, 150m päästä menee hirvi!! Siinäpä sitä jo mallailtiin kiikarin läpi, vaan sarveton kun oli niin ase vielä hetkeksi ala ja tarkistus – ja kyllä, vasahan se sieltä perästä tuli. Matkaa ja puustoa oli kuitenkin sen verran että piippu alas ja tyytyväistä hymähtelyä sillä ”Musta salama” seurasi parivaljakkoa noin 100m päästä. Eli Ora oli vielä lähtenyt hirvien perään, jotka olivat tällä hetkellä enemmän kuin tietoisia ihmisistä. Koira etenee tutkan mukaan viivasuoraa jängän reunaa 1.2km päähän ennenkuin luopuu leikistä. Kaikenkaikkiaan 24km työskentelyä pennulle jo sille päivälle, joten koimme että eiköhän ne päivätyöt ollut jo meidän osalta siinä. Hienoa työskentelyä taas pentukoiralle hirvien kanssa, ja olihan mahtavaa päästä näkemään hirvetkin ihan omin silmin. 50m vähemmän ja siinä olisi ollut Oralle ensimmäinen kaato ja ehkä se ”viimeinen silaus” hirvityöskentelyn kannustimeksi laikalle.

Kaikenkaikkiaan parasta mitä voi housut jalassa tehdä 🙂

Ammattilaiset metsällä

Suunnitelmista huolimatta piti pitää eilinen palauttavana (eli siis hirvenmetsästyksen aloituspäivä 24.9.2016). Tänään sitten tuoreemmilla jaloilla ja vähän skeidalla selällä uutta yritystä (linnut mielessäin).
Master plan:ihan siis oli viettää yö, ellei jopa kaksi ns. hevon jeerassa kera koirain. Hitonmoisella kiireellä perjantaina rinkka täyteen kamaa että ”varmasti pärjää vaikka kaksikin yötä [on kamerata ja varavirtalähdettä ja ruokaa…]”.
Perille noin 2h ajomatkan päästä saavuttuamme (havainnot jo ketusta ja ukkometsosta) huomasin että olen pläski ja rinkan mahatuki ei mene kiinni – no eikun sitten selkävoimilla rinkka ja kivääri (5kg) kamat suunniteltuun yöpymispisteeseen. Olin jo aivan hapoilla kilsan (1km!) jälkeen metikössä rymyttyäni kohden vaaran korkeinta kohtaa. Pieni tauko ja ”ei tähän nyt vielä ainakaan jäähä kun on kerran lähetty” ja noin 0.5km etemmäksi.
– tässä vaiheessa toki huomasin että tolokun mehtäautotie olisi tullut suoraan ko. pisteeseen, siksi oli PAKKO jatkaa eteenpäin ettei nyt vaan ”tien varteen” base camppia tekisi, olishan se aika noloa…
– ja toki tässä vaiheessa oli hyvä havaita että mahahihnan toinen pää oli vain mutkalla ja ”hyvin” meni kaljamahan ympäri tukivyö. Siinähän oli kuin uudestisyntynyt noin 20m matkan kun tuki jakaantui tasaisemmin maalliselle pyhätölleni.
Tässä vaiheessahan molemmat hurtat olivat tangetin ja sinin suunnassa 1km ja 4km etäisyydellä minusta. ”Hyve homma, hyvin hakkeevat”. Siinäpä sitten kun alkoi jo hämärtymmään niin äkkiä tulia tekemään. No kyllähän sitäkin sitten runk… hienosäädettiin tovi että sai risut käryämmään. Oli se hyvä että oli kirves mukana matkassa (eikä mikkään minikirves, tietenkään…) Saattoi jo pimeä olla pitkällä kun pääsin ihastelemaan notskin kehittymistä. Koirilla haku tuntui tuottavan jo tulostakin; pentu on vieläkin 1km päässä, vanhempi on tehnyt puolen pitäjän hakulenkin ja onneksi lähtenyt takaisinpäin kohden muuta joukkuetta. Ja kas, ihan haukkumaan alkoi pentukin, kylläpä nyt on pojat jännät paikat!
– siis pimeyshän oli jo tullut, mutta mahtavaa jos on löytänyt jotain.
Paitsi että eksynythän se oli ja paniikissa ulvahteli. Tutkat ovat siitä mainio vehje että tiiät kyllä aika hyvin milloinka se omia jälkiä palaaminen on tapahtumassa ja milloinka ei. Ja nyt ei ollut tapahtumassa, ei kummallakaan koiralla. Onneksi vanhempi oli kuitenkin teinimorsianta menossa pelastamaan.
– voiiiiiiiiiiii perseen suti ja kristuksen naispuolinen sukuelin.
Siinä kuola päristen ja peräsuoli pitkänä koirapillillä yritin koiria kutsua takaisinpäin, mutta ei se eikä edes ilmaan ampuminen tuottanut toivottua tulossa. Eihän siinä, äkkiä sämpylä naamariin ja kamat kasaan ja kohden jonkinlaista tientapasta.
– tässä vaiheessa kiväärin kantohihnasta tippui noin 1cm metallitappi, eli hihna pois pelistä. Aika timanttista. Onneksi oli virittelyn varaa ja jonkinlaisen kiinnityshärdellin sain aikaiseksi ettei käsissä tarvinnut alkaa kantamaan.
Kellon ollessa noin 20 niin hommastahan ei olisi tullut mitään ilman otsalamppua. Vaihtoehtoja oli 2, joko palata omia jälkiä metikön läpi autolle (noin 1.5km) tai sitten ottaa aikaisemmin mainittu mehtäautotie ja palata sitä myöten autolle (jälkikäteen laskettuna noin 7-8km, askelmittarin mukaan noin 10km kävelyä sille illalle..). Olin jo menemässä mehtäreittiä päin mutta sitten ”otetaampa nyt kuitenkin varman päälle” ja teitä pitkin – sinne ne koiratkin saattaisivat palata. Ehkä siellä on jokin oikoreitti auton suuntaan.
No ei olluna oikoreittejä. Koirat vaan jatkaa turaamistaan, etäisyyttäkin ottavat vähän vielä lisää että loppupeleissä 2km oli etäisyyttä minusta koiriin. Pimeää kuin jääkarhun hanurissa, näkyvyys juurikin sen 2mx2m minkä otsalamppu teki jalkojeni eteen laahustaessani kohden autoa. Siinä vaiheessa kun alkaa voimat olemaan tasoa ”jokainen juurakko kamppaa” oli rinkka jätettävä tien poskeen. 6-7km sitä hupia jaksoi ennenkuin oli pakko luovuttaa. Ase ja puhelin sekä auton avaimet mukaan ja viimeiset pari kilsaa kohden autoa. Päässään piti laskea aina pariin sataan ettei olisi jatkuvasti puhelinta tiiraamassa (akkua kuluttamassa) + ei kerkeäisi miettimään mitä metsän petoja selän takana pyörii.
– tässä vaiheessa muuten vinkkinä että jos annat kotiväelle mahdollisuuden seurata omaa taivallustasi tutkasovellusten kanssa niin: Be like a duck — kuin vesi ankanselkää. Ohjeistukset nimittäin siitä että mitä pitäisi seuraavaksi tehdä ja missä koirat menee kun olet itse lähestulkoon jalat rakoilla raahautumassa autolle eivät ehkä ihan siihen hetkeen toimineet toivotulla tavalla… In the end olinkin sitten aika Dick, koska liian vähät yöunet sekä fyysisesti rikki. 
Nooh, autolle pääsin ja voi sitä jälleennäkemisen riemua. Kengät hevon kuuseen ja sandaalit autosta jalkaan. Pyssy aselaukkuun ja persettä penkkiin. Onneksi olin jättänyt autoon juomista ja lakuja, tiettävästi parasta evästä sitten viimeisen ehtoollisen.
– kiitos Jeesus vielä helekutinmoisesta oikean jalan krampista, teki elämästä vielä hitusen mahtavampaa. Erityisesti ajamisesta
Puhelin latautumaan ja tilannekatsaus ja samalla kamojen nouto aivan saatanallisen kipeän koiven kanssa. Koirat pysyttelee noin 500m alueella. Sinnepäin vie kaksi reittiä. Onneksi mm. karttaohjelma jätti lataamatta noin 500mx500m alueen toisen tienpätkän osuudelta eikä mitään arpaa veikata että mitenkä sinne pääsisi. Jotenka sitten yrittämään lännen kautta koirien lähestymistä. Pieni mutka, vain noin 15-20km. Noin 10km kohdalla parisuhde alkaa rakoilla, koska reittivalinta ei ollut optimaalinen. Keskisormi pystyssä noudatan kuitenkin annettua ohjeistusta ja käännän mobiilin – se toinen reitti oli parempi, ja nyt karttakin oli jo siltä osin latautunut. Eikun peräsuoli pitkänä takaisinpäin.
Pikkuviba siinä tuli tehtyä kun kiihkoissaan ”yhtä risteystä” ennen tuli käännyttyä. Tulipa testattua Alltrackin maasto-ominaisuudet sillä kinttupolulla ihan uusiin ulottuvuuksiin. Pitäisi kyllä hommata erilliset peruutusvalot tuohon farkkuun, vähän mentiin tunteella peruuttelut…Eli takaisin juoneen kiinni, puheluiden ja viestin määrän perusteella kotona oli mitä tyytyväisin eräopas. Jortikka oli aikamoinen jo otsassa kellon lähetyessä 23 kun olin jo oikealla tiellä kohden koiria. JOS koirat nyt pysyttelisivät siinä missä ovat niin noin 800m päähän niistä pitäisi pystyä pääsemään. Ja jos yhtään siirtyisivät niin se tarkoittaisi jo lähemmäksi 30km ”mutkaa” kohden ensimmäistä reittivalintaa.
Rystyset valkoisina autonratista pidellen saavuin kohtaan missä koiriin oli edelleenkin tutkan mukaan noin 800m. Nyt sitten sillä kuuluisalla Laukkasten verenperinnöllä alettiin huutamaan hurttia niin että varmana kuului kylillä asti. Ja hemmetti, niinhän se näytti että koirat tekivät jonkinlaista liikehdintää ääntä kohden. Jatkoin ajamista kohden kääntöpaikkaa ja jatkoin mölyämistä.
-noin 10min huutelua tehtyäni tuli kettukin kahtomaan ajovaloihin että mitäs muija, oot lähtenä?
Kaiken kaikkiaan 30min huusin, vihelsin, puhalsin pilliin, puhalsin hylsyyn, tööttäilin ja tein vaikka mitä. Oja (kokoluokkaa mikä lie) oli meidän välissä 700m päässä minusta, ja arkailivat sen ylittämistä. Kiersivät ja kaarsivat etsiessään sopivaa kohtaa. Vihdoin kuin tulivat yli niin mennyt sitten enää kuin tovi kun olivat autolla. Voi sitä riemun määrää. Ja kyllä maistui makkara koirille, eikä tarvinnut houkutella auton kyytiin. Molemmat koirat puoliksi tiukassa mudassa, joten olettaa voipi että ylityspaikka on ollut hitusen hankala ja upottava. Onneksi oli voimia tulla kuitenkin yli. Kello oli jo noin 24 kun päästiin suuntaamaan auton nokka kohden kotia, ei tässä enää telttahommiin alettu eikä mitenkään seuraavana päivänä metsästyshommia yrittämään. Vanhemmalle koiralle tuli kuitenkin työskentelymatkaa 50km ja nuoremmallekin 30km yhdelle illalle, joten lepo oli paikallaan.
Vielä sitä kerettiin yksi 1+1 näkemään tiellä ennenkuin kotia päästiin, hyvää matkaa vaan sillekin duolle, toivottavasti nähdään joku toinen kerta paremmissa yhteyksissä.
Tämä reissu oli kyllä opettavaisuudessaan ihan omaa luokkaansa. Ensi kerralla voipi parantaa aika monessa tekijässä 😀 😀 😀 (onneksi nyt jo naurattaa, eilen ei vielä naurattanut…) Ja parisuhdekin taisi säilyä, kaikesta huolimatta.
Mutta notena jo itselle ensi kertaa varten: Otsalamppu ja nesterakko, aivan parasta. Ja sitten paljon noita sytykepusseja, eivät paina mitään suhteutettuna siihen että saapi tulet ”suhteellisen” varmasti aikaiseksi. Ja hei, jos autolla pääsee lähelle, niin jumalauta mene lähelle. Tässä mitään itsensä voittamista kannata alkaa harrastamaan 😀

HIRVituomariksi?

Tästähän onkin ollut jo puhetta; Anulla on tavoitteena saavuttaa pätevyys tuomaroida kennelliiton alaisia hirvenhaukkukokeita (”HIRV”). Tämä onkin oma mielenkiintoinen projektinsa, koska asiahan ei ole ihan niin yksinkertainen kuin voisi olettaa.

Henkilölle, joka osaa hyödyntää aika hyvin erilaisia tietolähteitä ja päätellä ”kustannustehokkaimmat” tavat suorittaa erilaisia hankkeita, on tämä tuomarointipätevyyden hankkiminen osoittautunut astetta monimutkaisemmaksi hommaksi. Alkujaan luulin että ”käyt vaan sen kurssin ja teet pari harjoittelua niin se on siinä”. Väärin. (Ainakin omalla osallani, voihan se olla että jossainpäin asiat tapahtuu toisella tavalla).

Ensimmäiseksi siis koetuomaroinneista kiinnostuneen henkilön tulee käydä koetoimitsijan peruskurssi. 

  • Käydään läpi noin 4-5h aikana Kennelliiton organisaatio ja kuinka eri tahot pystyvät anomaan erilaisia koemuotoja

Tämän jälkeen on syytä hakeutua koetoimitsijan lajikurssille. Tästä innostuneena kävinkin HIRV ja LINT-lajikurssit, koska jossain aivopieruissani olin vielä siinä käsityksessä että tämän kurssin jälkeen päästäänkin sitten harjoituksia suorittamaan. Ja kun niin kätevästi oli useampia lajimuotoja tarjolla samalle päivälle, niin tottahan koko hyöty irti (olisi ollut mahdollista myös AJOK suorittaa mutta vaikka laikat moneen pystyy niin… erhm..).

  • Käydään läpi peruspuimalat (kokeiden anomiset, kuinka kisoja kannattaa järjestää yms.). Tämän lisäksi käytiin läpi mitä ja missä eritasoiset tuomarit tekevät.

Niin, edellisellä kurssilla käytiin kyllä hyvin minimaalisesti läpi eri koemuotojen käytännön juttuja, kuten esimerkiksi mitä ne hakulenkkien pituudet merkitsevät ja ampumatilaisuuksien määritelmät. No tietenkin, koska vielähän tässä onkin edessä (ainakin?) yksi kurssi lisää, missä käsittääkseni sitten käydään näitä käytännön arviointeja enemmän läpi.

*tähän vähän jo epätoivoista naurua, eihän näistä kurssituksista ymmärrä Erkkikään mitään, joko sitä sitten tuon kurssin jälkeen sykähettään harjoittelemaan, kuinka monta kertaa sitä tehdään ja voiko yhden harjoituksen tehdä vaikka omalle koiralleen validin toisen tuomarin läsnäollessa?*

Onneksi Sodankylän karvakuonot ovat olleet mukana järjestämässä näitä kursseja, koska ns. seurattomana eräjormana tällä hetkellä olisihan lievästi hintsua yrittää näille kursseille penetroitua. Lisäksi kun pitää olla jonkinlaisen taustaorganisaation puolto kursseille pääsemiseksi, niin täysin pellosta kaivetulle osallistumisen kynnys voi asettua korkeahkoksi. Ja kyllähän sitä minunkin pitää yrittää ns. ”sanan voimalla” vakuuttaa itseni puollon arvoiseksi. Huh huh. Kennelliitto, tämä voi olla ongelmallista kun enemmän ja enemmän maattomia koira-ja eräharrastajia haluaisi tähänkin harrastukseen mukaan, niin osanottajina kuin järjestäjinäkin…

Mutta onneksi nyt näyttää sille että aikarajojen puitteissa saanen kurssit käytyä ja harjoitukset suoritettua (vaikka tämähän on aina sitten pois oman koiran koulutuksesta ja/tai kokeissa käyttämisessä). Ja tämähän on siis vasta palkintotuomarin pätevyyden saavuttamiseksi. Ne on sitten vielä kovempia jätkiä jotka ovat ryhmätuomarin tai jopa ylituomarin arvossa. *rispektii*.

Alla tehtynä ns. rautakankiversio käsityksestäni kuinka saavuttaa kaikkien kadehtima palkintotuomarin titteli HIRV-koemuodolle (eli esimerkiksi LINT-palkintotuomariksi on käytävä vielä omat palkintotuomarin peruskurssit ja harjoitukset. Tämä alkaa käydä jo työnteosta jos haluaa laikojen käyttöön perustuvien kaikkien koemuotojen tuomariksi. Vielä kun nimittäin KARH-taipumuskokeiden hyväksyjäksi olisi kiinnostusta. Ja arvatkaapa vaan kuinka paljon noita kursseja sitten näyttäisi olevan tarjolla 😀 😀 :D, Koetoimitsijan lajikurssia KARH-kokeille en havainnut missään, liekkö tarvinnee edes Lapissa sellaisia käydä :P, ks. Lapin kennelpiirin kurssit vm. 2016).

Näyttökuva 2016-06-01 kello 7.11.56

Kuitenkin suosittelen kaikkia näille kursseille osallistumaan. Ei näitä tuomareita joka niemen mutkassa vielä ole, ja henkilökohtaisesti olen jo puoli vuotta etukäteen ollut yhteydessä mahdollisiin HIRV-tuomareihin että pääsisi omaa hurttaa kokeissa käyttämään. Puuh.

*Missä on koetuomari-tinderi?*