(Anu-perspektiivi ensimmäisen oman koiran valinnasta, eli Eräjätkän Orasta)

Jokaisella on varmasti oma tapansa veikata voittavaa hevosta raveissa. Anulla se tapa on ensin katsoa esittelykierroksella hevosia, katsoa että menevätkö ne ravia vai raivolaukkaa ohjastajan naama punaisena kutsuen perkelettä avukseen. Sitten Anu katsoo raviohjelmaa ja ihastelee voittosummia sekä palkintosijoittumisia aikaisemmissa lähdöissä. Tämän jälkeen hän katsoo mitä vauhtia valjakko on edennyt ja vielä viimeiseksi kysyy omalta isältään ja isovanhemmiltaan parhaimmat vinkit.

Ja veikkaa sitten sitä joka näytti muista poikkeavalle. Ja häviää rahansa.

Eli alku meni jo tosi hyvin, todella lupaavaa. Tieteellisesti pätevää ja näyttöihin perustuvaa. Ja onneksi se raveissakin käynti on jo vähentynyt max. kerta vuoteen, ei harmita ihan niin paljoa.

Koirien suhteen valinnan ovat aikaisemmin tehneet aina Anun vanhemmat. Ja hyvä niin. Mutta nyt näin aikuisuuden kynnyksellä ensimmäistä virallisesti omaa koiraa valittaessa prosessi alkaa saamaan mitä mielenkiintoisempia vivahteita. Ja kyllä sitä viimeistään kolme kymmenystä täytettyään pitää itse omat koiransa valita. Ja maksaakin.

Alkuunhan syksyllä 2015 Anulle luvattiin koiranpentu kovilla metsästysvieteillä (eli tiedossa oli että todella hyvällä sekarotuisella uroksella oltiin yrittämässä pentuetta). No sehän meni syksy sitten odotellessa hyviä uutisia.

No eihän niitä sitten kuitenkaan kuulunut.

Joten pentuhaaveet jäivät hieman unholaan. Siinä hoideltiin joulut pois alta sekä Anun muutto Sodankylään. Valkon kanssa Anu pääsi tekemään lähempää tuttavuutta sekä palaamaan unohduksissa olleen näyttelyharrastuksen pariin. Ehkä se oli se yksi Sertifikaatin Arvoinen (SA) merkintä ensimmäisestä näyttelystä mikä herätteli taasen ajatuksen omasta itäsiperianlaikasta. Varsinkin, kun Paras Uros -kehässä tuomari suoraan sanoi että Valkko on lyhyt. Ja olihan se, verrattuna muihin jalostusmääritelmän säkäkorkeuden yläpäässä pyöriviin uroksiin (näyttelytuloksia Valkon omilla sivuilla). Ja komioitahan ne oli korkeat urokset, ei käy kieltäminen.

Siitäpä se sitten sikisi taas ajatus että joskohan sitä oman narttupennun kuitenkin hankkisi. Puitteet ovat kuitenkin hyvät, perhekunnan molemmat aikuiset kiinnostuneita metsästyksestä ja koirista sekä harjoitusolosuhteet mitä parhaimmat. Eli tietokone kauniiseen käteen ja laikajärjestön astutuspalstalle!

Siinä tammikuun 2016 puolenvälin tienoilla astutuspalstalla oli monta mielenkiintoista yhdistelmää tarjolla. Itäsiperianlaikojen jalostusohjelmaa kuin piru raamattua lukeneena hyvin varteenotettavana vaihtoehtona pidimme yhdistelmää missä uutta verta rotuun oli haettu rajan itäiseltä puolelta. Tämän lisäksi erityisesti Anun, vanhan raviveikkaajan, silmiin tarttui tittelirohmu Urpon Haraldilla alustetut kaksi pentuetta.

Kuinka valintaprosessi sitten eteni näiden kolmen lupaavan pentueen osalta? No olihan se ihan pirun vaikeaa, ja etenemiskaavio lähenteli loogisuudessaan Sipilän hallitusta. Ensimmäisenä sitten kuitenkin karsiutui mahdollisuus laajennettuun geenipooliin. Tämä johtui ehkä suuremmaksi osaksi tarjolla olevan tiedon vähyydestä ja arkuudesta ottaa liian isoa palaa ensimmäisellä kierroksella syötäväksi. Mutta jäämme suurella mielenkiinnolla seuraamaan kuinka Ronjan jälkeläiset menestyvät, kuulemamme mukaan aikaisemmista pentueista olisi jo hyviä pelikoiria tullutkin.

Tämän jälkeen jäljellä oli kaksi Haraldilla alustettua pentuetta. Haraldin menestyksestä mainittakoon erittäin kova ”rikosrekisteri”, missä HIRV-koetuloksia erittäin hyvillä suorituksilla oli ilo lueskella. Vielä mukavampaa oli lukea KARH-taipumuskokeen hyväksytystä suorituksesta laikojen vuosikirjasta. Näyttelymenestys on laikojen mittapuulla erittäin kovaa. Iso hatunnosto kuuluukin Haraldin taustajoukoille, jotka ovat malttaneet koiraansa myös käyttää näissä mittelöissä. Eihän näitä titteleitä ilman omistajien ja kasvattajien aktiivista panostusta saada.

(toim. huom. On ilmiselvää että erittäin hyviä vahvan riistavietin omaavia itäsiperianlaikoja on olemassa, mutta ilman ”ulkopuolisten” suorittamaan arviota on pentuvalintaprosessi haastavampaa ja vaatii ehdottomasti pitempää kokemusta rodusta kuin meillä tähän mennessä vielä oli.)

Valinta tulikin siten tehdä narttujen, Amakan Afinan ja Mäntykallion Millin, välillä. Tämä kisa olikin sitten erittäin tiukka. Millin ollessa vanhempi oli luonnollisesti myös HIRV-koetuloksia enemmän tarjolla. Molempia oli saman verran käytetty missikisoissa ja menestys oli ollut samankaltaista, eli SA;ta, SERT:iä ja ROP:ia maan mahoton molemmilla.

Eli millä saada ero kahden erittäin hyvän vaihtoehdon välillä?  Lopullinen päätös muodostui varmaan astutuspalstan ”arvotuksen” (eli oliko yhdistelmä A:ta vai B:tä), sisarusten meriittien, kasvattajien nettisivujen, kennelin sijainnin* sekä kokonaisvaikutelman**, kuun asennon ja mahdollisesti Valkosta ja ”kantanartusta” saatavan pentueen*** sukusiitosprosentin yhdistelmästä.

* Minkälainen on oletettu kasvattajan oma kiinnostus juuri tähän tiettyyn pentueeseen

** Metsästysmahdollisuuksien sijaitessa akselilla Sodankylä (Lappi) – Juva (Etelä-Savo) voisi mahdollisuuksien mukaan osallistua kasvattajien toimintaan sijainnin ollessa otollinen.

*** Jos koe- ja näyttelynäyttöjä saadaan tarpeeksi harkinnassa voi olla joskus pentueen teetättäminen. 

Tässä vaiheessa olimme puhuneet jo opposition kanssa että voisimme ottaa narttupennun sijoitukseen. Tämä siksi, että osaltamme uskomme saavamme laajemman perspektiivin itäsiperianlaikan jalostukseen kasvattajan tuella. Tämän lisäksi WIN-WIN -situation on se että pystymme tarjoamaan hyvin motivoituneen sijoituskodin jossa on sopivassa suhteessa intoa kiertää näyttelyitä sekä hankkia toimintakykynsä osoittaneelle koiralle tarvittavat näytöt käyttöpuolen kokeista.

Loppujen lopuksi ensimmäiseksi päätimme yrittää mahdollisuuksiamme Eräjätkän kennelin Mäntykallion Millin pentueeseen. Anu lähestulkoon ääni jännityksestä väristen teki alustavan puhelun Haatajan Antille. Saman päivän iltana Toni vielä omasta puolestaan selvitteli mahdollisuuksiamme narttupentuun. Antti oli myötämielinen sijoitusnarttu-ajatukselle, ja meidän tehtäväksemme jäikin sitten jäädä odottelemaan penikoimista ja jännittämään joskos Fortuna meille oman koiran soisi.

Ja hyvä luoja kuinka voi odottavan aika ollakaan pitkä. Nelisen viikon aikana kerkiää miettiä pennulle nimeä monta pitkää yötä sekä arvioimaan minkä verran hyvää ja huonoa tuuria pitää olla matkassa että kaiken sen selvittelyn ja pohdinnan ja arvuuttelun jälkeen pentueesta ei meille sitä narttua tulisikaan. Lasketun ajan lähestyessä Anu oli hermostuneempi kuin oman lapsensa syntymän hetkellä.

Ja sitten koitti se päivä. 20.2.2016 oli Millille syntynyt 2 urosta ja *rumpujen pärinää*… 4 narttua!!! JES! Yhden narttupennuista jäädessä kasvattajalle jäljelle jäi vielä kolme muuta mistä saisimme valita oman narttumme. Ilon ja onnen päivä! Pötkylät (kuva pentueesta 1 vrk ikäisenä Eräjätkän kennelin sivuilta) olivat syntyneet ongelmitta ja nisälle oli löydetty.

Penikoimisen jälkeen tulevia koteja informoitiin kuvin ja videoin pentujen kehityksestä. Ja kylläpä niitä videoita sitten katseltiinkin ja tehtiin syväluotaavia analyysejä pentujen paremmuusjärjestyksestä oikein edes tietämättä että mitkä pennuista oli uroksia tai narttuja (toki valkoisen narttupennun nyt juuri ja juuri erotti muista). Vanhana ravitietäjänä Anu oli jo heti valitsemassa juuri tätä valkoista lammasta itselleen, nöy surprise there.

Aika mateli, mutta onneksi maaliskuun viimeisenä viikonloppuna, pitkänä perjantaina, pääsimme lähtemään Kajaaniin ja katsomaan pentuja livenä. Noin 6h ajomatkan jälkeen ready, steady and shoot, eli kamera laulamaan.

Mäntykallion Milli x Urpon Harald, pennut ulkona pitkäperjantaina 1.4.2016

Mäntykallion Milli x Urpon Harald, pennut ulkona II pitkäperjantaina 1.4.2016

Tämä käynti saattoi vielä pahentaa jo hyvin krooniseksi edennyttä pentuarvuuttelua. Anu nimesi hetimmiten yhdeksi suosikikseen sen pennun joka ensimmäisenä pyrki nousemaan hihaa pitkin syliin. (Add here virtuaalista siirappia ja sydämiä). Eräjätkän Sakaalin nimellä maailmaa tutkaileva yksilö oli mitä valloittavin viikari ja sopivasti ärhäkkä kuten videoista näkyy. Yhtälailla rohkea narttupentu oli Eräjätkän Taika, joka pääsikin heti top-2:n Anun narttujen rankingissa. Erityismaininta vielä Eräjätkän Rymylle, joka piti jöötä tarhauksessa.

Joten näillä aatoksilla, ja erittäin tyytyväisenä Eräjätkän kennelin miljööseen, seurue suuntasi takaisin Sodankylään. Enää ei tarvinnut kuin odottaa että kenneliin jäävä yksilö valikoituisi, minkä jälkeen tietäisimme kenelle Ora-nimen antaisimme.

Pari viikkoa kului ja pennut pääsivät kokeilemaan myös karhun tuoksuja. Meitä jo alkujaan kiinnosti saada sellainen koira itsellemme joka oletettavasti toimisi hyvin myös karhulla. Näiden testausten perusteella top-2:n muuttui top-3:ksi. Kasvattajan oman arvion sekä valtiopäiväneuvotteluiden jälkeen pentueen itsenäisempi yksilö (lue: juro) upeilla ”pirunsilmillä” kiilasi kahden aikaisemman Anun suosikin eteen. Niin oli lopulta Eräjätkän Ora**** löytynyt.

Yhteinen matkamme alkaakin sitten Oran ollessa 10-viikkoinen. Wappuaattona 2016 käymme tekemässä mutkan Kajaaniin, minkä jälkeen se varsinainen päätelmiemme oikeaksi todistaminen sitten vasta alkaakin. Tällä kertaa raviveikkaajaa teki koululäksynsä ja ratkaisunsa perustuen hyviin ja perusteltuihin näyttöihin, joten alku on ainakin lupaava. Enää katsotaan että startti ei ala laukalla ja juoksu pysyy määrätietoisena aina maaliin asti. Olemme erittäin tyytyväisiä että meidät valittiin tämän lähdön ohjastajiksi, toivotaan että olemme kasvattajan luottamuksen arvoisia.

****(toim. huom. Pentuerekisteröinti tapahtui 12.4. jolloin uudet kodit oli selvillä ja pentujako tehty. Valkoinen narttupentu sai kasteen Eräjätkän Kiraksi ja tummempi urospentu Eräjätkän Myrskyksi).