Eihän se aina ole mitään ruusun terälehdillä tanssahtelua

Niin, on niitäkin päiviä jolloin tuntuu että ”minkä ihmeen vuoksi” sitä oikein tuolla kylmässä ihtiään kiusaa kun koiriakin kiinnostaa töiden teko kun kasa paskaa. Pyhänä käytiin naisissa katsastamassa uutta hakutreenipaikkaa, ja normaalista poiketen, jeskamandeera, alueellahan näyttäisi ainakin joskus menneen syksyn aikana hirvikin poikenneen (eli pikkuruinen toivonpilkahdus että tänään kyllä lähtee tyrät rytisten koira hakuhommiin).

Liekkö (teko)syynä mukana pyörinyt perillinen tai jokin muu astraalinen mielentila, mutta Ora oli sitä mieltä että tunnin ”lenkkeilyn” jälkeen hommat oli hänen osaltaan siinä. Kolme tuntia siinä vielä pönötettiin ja tulisteltiin, vaan ei tänään, ei vaikka olisi niskaperseotteella heittänyt metsään. Yhtä jännää oli touhu kuin olisi katsellut täytettyä koiraa aina 10min ja sitten käynyt siirtämässä 5m sitä ja taas jännännä UP:n softasta kuinka älytöntä lenkkiä sitä koira tekeekään.

Käytiin sitten tänään uudestaan tarkistamassa ko. paikka, nyt ihan joukkiona Väärti, Ora ja Anu. ”Pakkohan täältä nyt on hirvi löytyä”. Tällä ajatuksella auto parkkiin eiliselle kyttäyspaikalle ja koirat irti. Ei siinä kerennyt sitten edes termoksesta kahvia ottamaan kun Ora nappasi 600m päästä jotakin haukkuun. Tuossa vaiheessa Väärtikin kimpoaa perään kahtomaan mitä jännää sitä kamulla on. No se reissu kesti aikansa, Väärtin tutkapanta antoi paremmin paikkatietoa (jäi jälkeen pitempikoipisista kamuistaan) ja Ora mennä viiletti … jonnekin. Niinhän sitä kentät hävisivät parahultaan kun perässä oli menty jo useampi kilometri. 10 minuutin jälkeen koira palaa kentille, mutta ylläripylläri eipä se mukanaan raahannut sitä haukuttavaa.

Eikun kamat kasaan ja syvä huokaus termarin suuntaan. Eikun usuttamaan koiria takaisin MikäIkinäSeOlikaan-otuksen perään. Ja kun juuri oli päässyt kehumaan kuinka kerrankin oli löytänyt maaston missä pääsisi kuivin jaloin etenemään… No vesirajaan asti oli housut märät ja varpaita palelsi mettäsuota rämpiessä. Mikä perkele se on kun on ojitettua maastoa ja kuivempana olisi päässyt jos olisi kävellyt siellä ojassa suosiolla…

Eli vätysmäinen luovutus ja suunnan vaihto tuulen päälle ja kohden korkeampia käyriä. Ai että,  makiata. Siitä sitten tielle ja kahtomaan josko olisi tuoretta jälkeä mihinkään suuntaan. Kohtapa koirat ilmoittelevat että metässä voisi olla jotain ja pariskona käyvät katsomassa noin 400m matkan jälkiä, Väärti hieman pidemmän lenkin kuin Ora. Allekirjoittanut kerkiää katsastaa alueen sen verran että mahdollisesti mullikan jäljet voisivat olla kyseessä mitä jälkivainunen Väärti lähti tarkastamaan. Mutta sieltäkin reissulta tulevat tyhjin tassuin takaisin. Eivätkä lähde uudestaan vaikka rukoillut olisi.

Siinä sitten vätysmäinen luovutus vol.2 kun jälleen kerran olisi pitänyt speedot kaivaa esille että olisi päässyt jälistämään jäljet itse. Kohden tietä ja lenkki kiinni: siitäpä ne oli jäljet mennyt yli mistä jo aamulla koirat ottivat kohteen kiinni. Eli vahva veikkaus että sen pienen tovin mitä aamusella haukkuivat ja perässä menivät niin kohdistui hirveen. Sellaiseen nuoreen ja nopsakinttuiseen :D.

Sittempä se menikin loppupäivä junioreiden temutessa. Ei sitä aina jaksa ottaa niin vakavasti

Parasta mitä voi housut jalassa tehdä

Viikko pyörähti Oran ensimmäisestä hirvihaukusta ennenkuin päästiin uudemman kerran metsään. Kiitollisena lähipiirille joka mahdollisti ”aikuisten laatuajan”lähdimme etenemään kohden eteläistä Sodankylää. Mitään varmaa tietoa hirvistä ei olluna, joten lähdimme rehellisesti kokeilemaan tuuriamme. Mukana oli tällä kertaa vain Ora.

Etelän vetelältä vietiinkin sitten heti ensimmäisenä luulot poies kun metsäautotieltä poikettiin kohden määränpäätä – 2-3m joki olisi ylitettävänä, eikä tosiaan Vikingin Huntterit ihan niin pätevät pelit olluna näillä housuntapasilla että siitä talsimalla olisi yli mennyt. Siinäpä sitten testattiin useampaan otteeseen päivän aikana trapetsitaiteilijan kykyjä 😀 Vähän saatoin vitsiä murjaista että toivottavasti tänne ei hirveä ammuta (kaksi ukkoa ja koira-asetelmalla voisi olla haastetta kerrakseen). Määränpäätä kohden kuitenkin pakerrettiin mennä, hitaasti ja varmasti ja Oralle tarjoten mahdollisuutta tehdä omaa hakulenkkiään.

Eihän ne mitään puolen pitäjän lenkkejä olleet – noin 100 ja 150m välisiä sykähyksiä ja yhteydenotto. Taukopaikalla ei tarvinnut paljoa huolehtia että olisi pentu lähtenyt kahvikupin ääreltä omiaan seikkailemaan. Kovasti kuitenkin liikkeessä ollessa nenäänsä käytti ja myyriä tuntui löytyvän ihan tarpeeksi.

Eihän siinä sitten auttanut kuin lähteä takaisinpäin ”omia jälkiä” myöten. Ylitettiin aikaisemmin mainittu oja vielä vähän hankalammasta paikasta, ja niin katsoi sitten Orakin että tuostahan sitä mennään mistä ihmisetkin… Nöyp. Hitokseen liukas pölli muutenkin ja peruuttamaan ei enää kyennyt. Hieman kun hermo pääsi pettämään niin johan pentu mölskähti jokkeen. Onneksi sai sen verran otetta alla olevista pölleistä että pääsi nousemaan niiden päälle (urokselta olisi voinut btw jäädä tekemättä). Niin siitäkin koettelemuksesta selvittiin säikähdyksellä.

Hankalimman rääseikön jälkeen päätettiin poiketa hieman avarimmille jänkäosuuksille ennen paluuta takaisin autolle. Märkäähän se oli sekin jängänpätkä, mikäpä paikka ei tänä kesänä olisi ollut. Orallakin jo alla 18km, omistajilla lie 10km. Kellokin jo yli kahden, joten hyvä aika alkaa siirtymää kohden saunanlämmityshommia. Oltiinkin jo ihmetelty miksi ei yhtään maalintuakaan ollut tullut vastaan kun polulta pärähti lintupari lentoon. Niitähän se sitten Orakin hetken juoksi. Sitten jäi noin 100m päähän haistelemaan ja allekirjoittanut päätteli että koitti etsiä vielä lintuja. Ja sitten mäntiinkin viivasuoraa tutkan mukaan noin 700m. Ja sitten alkoi kiivas haukku – kas kummaa, johan on erikoinen lintu kun a)noin kauas menee puuhun pönöttämään ja b)antaa noin reippaasti itseään haukuttavan.

No siinäpä hetki hiimailtiin ja ihmeteltiin tilannetta. Jo on vammanen yksilö kun ei osaa mm. ojaa ylittää tuo lintu…

Jepu, kyllähän siellä nyt jotain muuta täytyi olla. Taktinen palaveri ja Toni kohden koiraa tuulen alta kiertäen, Anu kohden autoa ja isolle tielle vastaan (koiralla oli matkaa isohkolle tielle noin 300m). Koira haukkuu hyvin, kuuluvuuttakin on todistetusti aina 1.2km asti. Perhanan Ultrapointti vaan päätti sitten keskisormeaan näytellä eikä rekisteröinyt mitenkään haukkua. Parisenkymmentä minuuttia meni ennenkuin Anu ehätti autolle ja kiiruhti tielle vastaan. Vieläkään ei ollut tietoa että minkälainen otus oli Oran eteen eksynyt.

Sillä aikaa kun Anu siirtyi oletettavalle ylityskohdalle oli Ora lähtenyt ottamaan yhteyttä. Tuulen suunnan takia Toni oli joutunut lähestymään haukkua muualta kuin ”koiran jäliltä”, joten Ora teki noin kilometrin ennenkuin tavoitti Tonin (hienosti seurasi omia jälkiään ja huomasi mistä kohden Toni oli jäljet ylittänyt). Toni lähti viemään koiraa kohden viimeisintä haukkupaikkaa. Sillä välin oli Anu siirtynyt jängän puolelle tieltä ja jäi odottelemaan Tonia ja koiraa.

Ja sitten alkoikin kuulumaan sellaista ääntä etuvasemmalta että puhelin tuli sijoitella takaisin taskuun – Jumaleissoni, 150m päästä menee hirvi!! Siinäpä sitä jo mallailtiin kiikarin läpi, vaan sarveton kun oli niin ase vielä hetkeksi ala ja tarkistus – ja kyllä, vasahan se sieltä perästä tuli. Matkaa ja puustoa oli kuitenkin sen verran että piippu alas ja tyytyväistä hymähtelyä sillä ”Musta salama” seurasi parivaljakkoa noin 100m päästä. Eli Ora oli vielä lähtenyt hirvien perään, jotka olivat tällä hetkellä enemmän kuin tietoisia ihmisistä. Koira etenee tutkan mukaan viivasuoraa jängän reunaa 1.2km päähän ennenkuin luopuu leikistä. Kaikenkaikkiaan 24km työskentelyä pennulle jo sille päivälle, joten koimme että eiköhän ne päivätyöt ollut jo meidän osalta siinä. Hienoa työskentelyä taas pentukoiralle hirvien kanssa, ja olihan mahtavaa päästä näkemään hirvetkin ihan omin silmin. 50m vähemmän ja siinä olisi ollut Oralle ensimmäinen kaato ja ehkä se ”viimeinen silaus” hirvityöskentelyn kannustimeksi laikalle.

Kaikenkaikkiaan parasta mitä voi housut jalassa tehdä 🙂