Avainsana: #Osaaminen

Oran ja Väärtin ensimmäinen parityöskentely, tutkatestausta ja muuta 5/5 suorittamista

On Tekijä karhunvartijaKategoria(t): Hirvi, Metsästys, TuotetestauksetJätä kommentti

Päästiimpä pitkästä aikaa torstaina 16.11. lähtemään metsään oikein Extreme Ultimate Hunter Set-Up:ina. Eli kaksi koiraa ja kaksi pyssyllistä. Tämähän oli jo lähestulkoon varma homma, kylmätiloista muiden ruhot heivattuna hittoon ja pakastimesta mansikat viskottu mäkeen että riittää tilaa lihoille. Oikein vielä samaan maahan mentiin, että miesajona (väli 1.5km toiseen) varmasti hirvet löydetään.

Siitä kun hikinauhan sai kiristettyä ja naaman noettua ja puukon aseteltua legojen väliin päästiin lähtemään hitusen kahdeksan jälkeen ratsaamaan aluetta. Mitään tietoa mistään elukoista ei ollut, eikä jälkiä ollut näkynyt edeltävään viikkoon missään. Itse otan maaston läntisemmän puolen Oran kanssa ja Toni lähtee autolta suoraan pohjoiseen Väärti hihnassa. Ora juoksuttaa ensimmäisen parin kilsan aikana kolmet eri porot, joten ainakin siinä on hyvät alkulämmöt otettu. Onneksi lyhkäsiä pöläytyksiä, mutta tatti otsassa ohjaajalla niistäkin. Poroja on mahottomasti maastossa ja pikkusen tunnelma alkaa flobbaamaan. Väärti käy jotain jälkiä seuraamassa, kunnes lähtee aavan yli ja yhyttää Oran vanhat jäljet. Siinäpä sitten seuraavaksi mennäänkin naama kiinni toisen perseessä (koirat, 8 jalkainen karvamato). Vitjatti että tympiää huolella kun työnteko menee ihan lekkeriksi. Siinä vaiheessa tunnelmat oli jo kohtalaisen kyrpeliä, joten otin tavoitteeksi vain ratsata polku järvelle asti ja katsoa jälkitilanne. Onneksi jäätynyt mönkijän uraa pystyi jotenkuten seuraamaan ja pakkanen tehnyt jängillä etenemisen kohtuullisen joutuisaksi.

Aivan polun päästä löytyi muutaman päivän vanhat hirven jäljet. Koska periksi ei anneta, niin eikun koirille näyttämään kädestä pitäen mihinkä suuntaan sitä (perkele) pitäisi mennä. No eikun sitähän mennään toiseen suuntaan ja tottakai järven jäälle. Siinähän sitä sitten oltaisiin jos jompikumpi jäästä läpi, soronoo! ja hellät tunteet. Onneksi tulivat poiskin vielä kohtuullisen eläväisinä, joten eikun uudestaan näyttämään että minne ne hirvet on menneet. Noh, 50m ja porolauma sotkena ne vähäisetkin jäljet. Voi vituran perhana. No sitten otetaan puhelin ja kartta käteen ja tehdään seuraava sotasuunnitelma. Kun kerran tänne asti nyt on jo tultu niin suotta sitä omia jälkiään takaisin lähdetään. Mennäät kuulkaas pojat ja tytöt tuosta suon yli että heilahtaa!

Ja niin sitä sitten mentiin, vain aukeimmilla kohdilla ei oltu vesirajaa myöten jäästä ja lumesta läpi rämpimässä kohtuullisen raikkaassa suovedessä. Murhaan katseellani koiria jotka härdäävät keskenään. Ja jos eivät sitä tee niin juoksevat kartan mukaan sellaisella joella missä saattaa olla jäätä, saattaa olla olematta. Hitusen ristiriitaiset tunnelmat kun siinä kun A) sydän kallellaan kun toivot ettei tarvitse pikaspurttia tehdä koiranpelastustehtäviin ja B) toivot että menisvät hitto vaan kauemmas työskentelemään.

No ei siinä, tuntuu jotenkuten joen jäät paikoitellen kestävän molemmat koirat. Onnekseni löydän myös toiset mönkijän urat mitä pitkin pääsee etenemään kohtuullisen tolokullisesti. Isäntä laittelee samalla hassunhauskoja kuvia nuotiosta ja auton lämmöstä. Tutkan mukaan enää pari kilsaa auton lämpöön, kyllä tämä tästä. Aamulla uusitut pohjallisetkin muistuttavat kengässä kuinka eivät todellakaan ole vielä asettuneet omiin uomiinsa. Ainiin, ja nesterakon letkukin umpijäässä, eihän tässä nyt jano olisi ollutkaan.

Tunnelman ollessa jo aikalailla katossa koirat päättää mennä jälleen kerran härdäämään jotain joelle. Nyt menevät jopa hitusen ylikin, ja katohan perkeles, alta 200m päässä minusta alkaapi haukku raikamaan. No mutta, 10 pistettä Anulle hausta. Eipä siinä, aikalailla alkuminuuteilla pystyi sanomaan että nyt on hirvi haukussa. Ei sinkoa pahasti minnekään, joten eikun katsomaan tilanne. Siirryn mönkijänuralta noin 15m ennenkuin vasen jalka uppoaa persettä myöten jänkään. Ai että se tuntukin makialle kun viking alkoi täyttymään sellaiselle +4 asteisella vedellä.

Pääsin joen varteen missä oli sen verta aukiaa että kerkesin parin sekunnin verran nähdä rapian 200m päästä kun ainakin kaksi hirveä lähtee siirtymään. Voi mulkero sentäs, tästä ei tämä mamma etene enää mihinkään, jää ei kestä eikä mettäjänkä kannata yhtään, peräännyttävä takaisin mönkijäuralle ja haettava toinen lähestymispiste. Isäntä laittelee maisemakuvia yhteiseen messenger-ketjuun ”ihan kiva keli täällä”. En tiedä, auta armias jos jollakulla olisi nälkä, väsy, jano tai esim. sukat jäässä mettäkengässä, niin jotakuta saattaisi ehkä harmittaa.

Virhe
Videota ei löydy.

Mutta onneksi on ns. tilanne päällä, koipea toisen eteen ja paremmalle hollille. Makiasti poluntapainen vei lähemmäksi haukkua, ja samaan aikaan koira painoivat vasallista hitusen lähemmäksi. Ainoa mahdollinen ampumasektori oli noin pari metriä leveä. Ja totta munassa siitä meni ensiksi vasa, sitten aivan pirullisen äkäsen näkönen emä ja… no ei mittään, jäin kuuntelemaan että Ora haukkuu vielä kolmatta eläintä jossain takana, niin kilin vitut, ei mittään. Tuli todistettua että se on Väärti joka haukkuu hirvessä kiinni, Ora jättää selkeämmän tilan elukalle. Eli tilanne meni siinä, noin 75m ampumamatkaa ja tämä yksi samperin SM-tason ampuja ei sitten saanut elukkaa nurin, vieläkään. Ei vieläkään!!! VOI PERHANA MIKÄ AMATÖÖRI. Sinne mäni, nyt lähtee hirvetkin jo vauhdilla etenemään. Hetken teki mieli jäädä siihen hankeen istumaan ja luovuttaa koko paska. Nivunenkin jossain vaiheessa revähtänyt, teki aikalailla höpöä.

Karkko siis eteni sen verran huitsin vitelikkoon että pystyi jo suosiolla luovuttamaan. Panos pois piipusta, toisenkin kengän tasapainotus suovedessä ja eikun autolle. Isännän ehdottaessa muutaman kilsan ekstralenkkiä vielä talon lämpöön sai hitusen verisuonen pullistelemaan otsalohkossa. Olisi saattanut olla ns. vimone temppu se… Onneksi Tonin naisenlukutaito on kehittynyt jos siihen vaiheeseen että tulikin autolla hakemaan niin läheltä kun vain pystyi, ilman mutinoita enää.

Ja voi sitä autuuden tunnetta kun näki lämpimän auton odottelevan mettäautotien päässä. PusiPusi ja Uulalaa, nyt sitä kahvia ja kylmää Hiillos-makkaraa (kun näköjään nuotiokin oli jo sammunut…). Reppu pois selästä ja ase laukkuun. Jahas, ja mikäs sen mukavampaa kun todeta tässä vaiheessa että ratakiväärin poskipakka tipahtanut jonnekin hevon vittuun äskeisen 2km matkan aikana. No voi elämän kevät. Sitä ei muuten uskoisikaan minkä verran tuli ääneen itsekseen kirottua pakkaa etsiessä. Se jäi sitten sille reissulle (ja ei muuten nopeasti googlattuna löydy ihan perus varaosina mistään). Nyt alkoi kyllä jo syödä naista tämä homma ihan oikeasti.

Toni oli tässä vaiheessa lähtenyt parempien maasto-ajoneuvojen avulla lähemmäksi haukkua. Koirat nasakasti haukkuivat lammen äärellä elukoita. Ei tiedetä syytä, mutta reilusti ennenkuin Toni pääsee haukulle koirat lähtevät helekutinmoista kyytiä juoksemaan lammen yli and beyond. Silloin kun nopeudet nousee tuonne 34-37km/h niin voi olla aika varma että nyt ei enää olla hirven perässä. Jäi selvittämättä mikä oli näin hitonmoisen makia syy vaihtaa hirvet pois.

Varsinkin kun aika nopeasti käy ilmi että toisistaan erkaantuneet koirat eksyvät. Ensimmäiseksi eksyy Ora. Hetken ullattuaan muistaa lähteä omia jälkiään ehtimään ja löytää takaisin haukkupaikalle ja Tonin tykö. Väärti on jatkanut matkaa pidemmälle, mutta johan se sieltäkin alkaa kuulumaan ullaus. Ja Väärtihän ei sitten omille jäljilleen lähde. Ok, eli auton nokka kohden seuraavaa kylää että päästään kiertämään eteen.

Kun on päästy koiran ”eteen” toiselle puolelle pitäjää, niin tottahan Väärti päättääkin painattaa vastakkaiseen suuntaan. Voi että, ihanaa. Siinä tovi mietitään että mitä tehdään, kunnes tutkassa alkaa näkymään hägstääg _punainen_viiva_. No katoppa poikaa, onkin sitten löytänyt uudet elukat haukuttavaksi. Uusi suunnitelma ja nilkka suorana toiseen suuntaan vastaan.

Autolla päästään linnuntietä 1.7km päähän haukusta. Nyt pääsee Toni metsään samoamaan otsalampun kanssa. Jossain vaiheessa Väärti jättää haukkumisen ja uhkaavasti alkaa painumaan takaisin omille jäljilleen. Etäisyyden ollessa noin 900m Tonin ei auta muuta kuin ampua ilmaan ja toivoa että koira ymmärtäisi tulla takaisinpäin. Onneksi Väärti pysähtyy ja jää kuulostelemaan tilannetta. Toni pääsee muutaman sadan metrin päähän koirasta, jolloin kutsuhuudotkin menevät perille asti ja Väärti lähtee tulemaan kohden. Taisikin olla ensimmäinen kerta koiralle kun oma ihminen tulee vastaan jostain muualta kuin oman jäljen päästä.

Kaikenkaikkiaan ihan hyvä päivä, tutkat toimi ja koirat pääsivät kokeilemaan parityöskentelyä hirvelle. Pentukin osoitti erinomaista työmoraalia etsiessään uudet elukat haukkuun eksymisen jälkeen. Oralla veto oli vajaata, minkä vuoksi koira palkittiinkin tuseerauksella seuraavana päivänä (toinen anaalirauhasista kohtuullisen täynnä… ei kannata tulla meikälle töihin vajaavetoisena, se on kuulkaa liukkaria ja kumihanskaa sellasille tiedossa… :D).

Lihaa ei tullut tälläkään kertaa, mutta kokemuksia senkin verran enemmän. Ohessa vielä päivä koostettuna kolmeen minuuttiin…

Virhe
Videota ei löydy.

#Karhunvartijan löytyy myös instagramista, aa että!

On Tekijä karhunvartijaKategoria(t): Kennel Bear CaliberJätä kommentti

Kehitys kehittyy, ja niin myös karjunvartijan-sivusto on liittynyt instagrammiin. Sivupalkkiin tulee näkymään kuva-tuuppausta hetimmiten.

Muistakaahan hästäkkäillä, pyrimme poimimaan kuvavirtaan ainakin #karjunvartijan, #Eräjätkän(_kennel), #Ora, #Valkko, #Väärti -tagit. Tiedä jos tässä innostuisimme ajan saatossa lisätä myös muita tekemiseemme oleellisia häshjejä, kuten #osaaminen, #perkele jne. 😀

4/6.

On Tekijä karhunvartijaKategoria(t): YleinenJätä kommentti

Blogipäivityksiä tulee kuin sieniä sateella. Tahti kyllä hiipuu, do not worry. Mutta herran vuonna 2016, kuista loka ja päivistä 23:tta kun vietetään niin voipi sanoa että 4/6. Eli kuusi kertaa Oran kanssa itsenäisesti metsällä, näistä neljällä kerralla on hirviä löytynyt.

Tänään käytiin siis hakemassa viimeisin kontakti, ja perusreseptihän oli taattua Lipsaska-laatua… Kerrotaanahan toki tarina alusta alkaen.

Edellispäivän ”akkojen” laatureissun jälkeen lähdettiinkin isommalla kokoonpanolla mehtähommiin. Saantivarmuutta kasvatettiin siis lähtemällä 2+1+1 asetelmalla. Kaksi ensimmäistä on jo ruotsinlaiva-iän ylittäneitä, seuraavalla ikää 4v ja viimeisellä 8kk. Eli suomeksi; Toni lähti koiran kanssa, Anu hoiti tänään muksunvahdinnalliset velvoitteet metsällä.

Kahdeksan maita pelipaikoille, tiedossa oli että edellispäivänä oli samasta paikasta ajatettu vasallista – ei olluna jämptille jäänynä haukuttavaksi. Kuulemma on tapana palata takaisin tällä konkariemällä, joten tilanne näytti ihan hyvälle. Toni kohden mehtää koiran kanssa ja ”kotijoukot” odottamaan toviksi autoon että kerkiävät poistua jonkin matkan päähän (varmistellaan että koira ei auton perään lähde, ei ole kyllä sitä vielä tähän päivään mennessä tehnyt. Ja itse asiassa inhoaa koko autoon menemistä…). Joten allekirjoittanut jäi neitiseuralaisen kanssa autoon odottamaan että tutka näyttää puolta kilsaa etäisyydeksi ja sitten kohden tulistelupaikkaa. Leiriytyminen oli harkittu siten että mahdollisesti sinne suuntaan saattaisi Toninkin matka edetä.

Varttiminsan jälkeen autokuntamme olikin määränpäässään. Katse tutkaohjelmaan ja -kah, koira ottaa vauhtia, mitähän löysi?

Ja kah, 600m jälkeen alkaapi haukku raikamaan ojan varressa, eiköhän lie hirviä ole. Siinäpä kun zoomailen karttaa hitusen pienemmäksi niin ”kah… ei helevettiperkele… ” Hävittäjälaivueella suuntima suoraan autoseuruetta kohden, välimatkaa rapiat 2km. Muuten ihan jees mutta esim. allekirjoittaneella oli sandaalit jalassa, takki auki, suojaliivi missä lie, ase laukussa (neljän eri lukkoyhdistelmän takana). Kirsikkana kakun päällä tutkaohjelma lakkasi päivittämästä tässä vaiheessa menoa. Veri kohisee taas päässä, ja sanotaanko että neljävuotias metsästystilanteessa ei ole ehkä sitä kaikkein parhainta kasvatusvideomateriaalia näytettäväksi jälkipolville…

Nonni, kamat valmiina, panokset sentäs jo lippaassa (mutta lipas taskussa), ja vihon se (SAA*** PERK*** VI***) paska tutkaohjelma DNA:n liittymällä alkaapi päivittää. No ylläripylläri, hirvet juuri samalla hetkellä ohittamassa äänennopeudella meikäläisiä rapiat 100m päästä. Sen verta tiheä metikkö välissä että meikäläiseltä meni sitten aivan ohi. Nopea tilannearvio ja autolla etteen – paitsi että päästiin noin 150m kun koira tulee kahtomaan meikäläiset. Auto parkkiin, vieläkin äkäsempi tilannearvio, tutkat ei toimi, puhelin ei toimi, jorma otsassa jo aikamoinen. Eikun metsään takaisin, koira jälille, ei näitä nyt vielä tohtisi luovuttaa.

Ajatuksena kaunis, mutta kun eteneminen oli tahtia askel-askel-turvallaan-askel-askel-turvallaan… 4v perässä, ”hipihiljaa” menossa niin kyllähän se aika tragikoomista katseltavaa oli koirankin mielestä. Eli kyllä, ihmiset luovutti. Siirryimme takaisin autolle ja koira kiinni, kyllä nämä elukat säilyttivät henkensä. Käytiin vielä jäljet tarkistamassa, niin 1+1 oli tien ylittänyt, jyrkästi olivat kaartaneet meidät havaittuaan. (alla tutkatietoa; vaaleansininen: Toni, pinkki: Anu, sininen+punainen(haukku): Ora). Ylityspiste tieltä noin 800m päästä mistä viimeisin paikkatieto. Huomioitavan arvoista on että kolme kertaa yritti emä karistaa takiaisen joen ylityksellä, hienosti meni koira perässä.

nayttokuva-2016-10-23-kello-15-38-16

Käytiin siinä vielä toinenkin lenkki tekemässä, mutta ei enää hirviä löytynyt. Tunne oli kuitenkin se, että Oran haku parani johtuen aikaisemmasta hyvästä hirviajosta (ehkä siis koki että hänestä huolehittaan vaikka ajaisikin hirveä pitemmänkin matkan päähän eikä AINA eksyisi…).

Joten 4/6, aika huikeeta kun eläimiä on millä treenata! Ja mitä muuta voimme oppia tämänpäiväisestä reissusta; no kengät voisi olla jalassa jo aikaisemminkin, aina voi sattua ja tapahtua.

Ja ps. tänään oli siskolikalle, eli Eräjätkän Taika:lle ammuttu hirvi, aivan mahtava fiilis ja onnittelut kasvattaja-omistaja Antille!

Ammattilaiset metsällä

On Tekijä karhunvartijaKategoria(t): Eräily, MetsästysJätä kommentti
Suunnitelmista huolimatta piti pitää eilinen palauttavana (eli siis hirvenmetsästyksen aloituspäivä 24.9.2016). Tänään sitten tuoreemmilla jaloilla ja vähän skeidalla selällä uutta yritystä (linnut mielessäin).
Master plan:ihan siis oli viettää yö, ellei jopa kaksi ns. hevon jeerassa kera koirain. Hitonmoisella kiireellä perjantaina rinkka täyteen kamaa että ”varmasti pärjää vaikka kaksikin yötä [on kamerata ja varavirtalähdettä ja ruokaa…]”.
Perille noin 2h ajomatkan päästä saavuttuamme (havainnot jo ketusta ja ukkometsosta) huomasin että olen pläski ja rinkan mahatuki ei mene kiinni – no eikun sitten selkävoimilla rinkka ja kivääri (5kg) kamat suunniteltuun yöpymispisteeseen. Olin jo aivan hapoilla kilsan (1km!) jälkeen metikössä rymyttyäni kohden vaaran korkeinta kohtaa. Pieni tauko ja ”ei tähän nyt vielä ainakaan jäähä kun on kerran lähetty” ja noin 0.5km etemmäksi.
– tässä vaiheessa toki huomasin että tolokun mehtäautotie olisi tullut suoraan ko. pisteeseen, siksi oli PAKKO jatkaa eteenpäin ettei nyt vaan ”tien varteen” base camppia tekisi, olishan se aika noloa…
– ja toki tässä vaiheessa oli hyvä havaita että mahahihnan toinen pää oli vain mutkalla ja ”hyvin” meni kaljamahan ympäri tukivyö. Siinähän oli kuin uudestisyntynyt noin 20m matkan kun tuki jakaantui tasaisemmin maalliselle pyhätölleni.
Tässä vaiheessahan molemmat hurtat olivat tangetin ja sinin suunnassa 1km ja 4km etäisyydellä minusta. ”Hyve homma, hyvin hakkeevat”. Siinäpä sitten kun alkoi jo hämärtymmään niin äkkiä tulia tekemään. No kyllähän sitäkin sitten runk… hienosäädettiin tovi että sai risut käryämmään. Oli se hyvä että oli kirves mukana matkassa (eikä mikkään minikirves, tietenkään…) Saattoi jo pimeä olla pitkällä kun pääsin ihastelemaan notskin kehittymistä. Koirilla haku tuntui tuottavan jo tulostakin; pentu on vieläkin 1km päässä, vanhempi on tehnyt puolen pitäjän hakulenkin ja onneksi lähtenyt takaisinpäin kohden muuta joukkuetta. Ja kas, ihan haukkumaan alkoi pentukin, kylläpä nyt on pojat jännät paikat!
– siis pimeyshän oli jo tullut, mutta mahtavaa jos on löytänyt jotain.
Paitsi että eksynythän se oli ja paniikissa ulvahteli. Tutkat ovat siitä mainio vehje että tiiät kyllä aika hyvin milloinka se omia jälkiä palaaminen on tapahtumassa ja milloinka ei. Ja nyt ei ollut tapahtumassa, ei kummallakaan koiralla. Onneksi vanhempi oli kuitenkin teinimorsianta menossa pelastamaan.
– voiiiiiiiiiiii perseen suti ja kristuksen naispuolinen sukuelin.
Siinä kuola päristen ja peräsuoli pitkänä koirapillillä yritin koiria kutsua takaisinpäin, mutta ei se eikä edes ilmaan ampuminen tuottanut toivottua tulossa. Eihän siinä, äkkiä sämpylä naamariin ja kamat kasaan ja kohden jonkinlaista tientapasta.
– tässä vaiheessa kiväärin kantohihnasta tippui noin 1cm metallitappi, eli hihna pois pelistä. Aika timanttista. Onneksi oli virittelyn varaa ja jonkinlaisen kiinnityshärdellin sain aikaiseksi ettei käsissä tarvinnut alkaa kantamaan.
Kellon ollessa noin 20 niin hommastahan ei olisi tullut mitään ilman otsalamppua. Vaihtoehtoja oli 2, joko palata omia jälkiä metikön läpi autolle (noin 1.5km) tai sitten ottaa aikaisemmin mainittu mehtäautotie ja palata sitä myöten autolle (jälkikäteen laskettuna noin 7-8km, askelmittarin mukaan noin 10km kävelyä sille illalle..). Olin jo menemässä mehtäreittiä päin mutta sitten ”otetaampa nyt kuitenkin varman päälle” ja teitä pitkin – sinne ne koiratkin saattaisivat palata. Ehkä siellä on jokin oikoreitti auton suuntaan.
No ei olluna oikoreittejä. Koirat vaan jatkaa turaamistaan, etäisyyttäkin ottavat vähän vielä lisää että loppupeleissä 2km oli etäisyyttä minusta koiriin. Pimeää kuin jääkarhun hanurissa, näkyvyys juurikin sen 2mx2m minkä otsalamppu teki jalkojeni eteen laahustaessani kohden autoa. Siinä vaiheessa kun alkaa voimat olemaan tasoa ”jokainen juurakko kamppaa” oli rinkka jätettävä tien poskeen. 6-7km sitä hupia jaksoi ennenkuin oli pakko luovuttaa. Ase ja puhelin sekä auton avaimet mukaan ja viimeiset pari kilsaa kohden autoa. Päässään piti laskea aina pariin sataan ettei olisi jatkuvasti puhelinta tiiraamassa (akkua kuluttamassa) + ei kerkeäisi miettimään mitä metsän petoja selän takana pyörii.
– tässä vaiheessa muuten vinkkinä että jos annat kotiväelle mahdollisuuden seurata omaa taivallustasi tutkasovellusten kanssa niin: Be like a duck — kuin vesi ankanselkää. Ohjeistukset nimittäin siitä että mitä pitäisi seuraavaksi tehdä ja missä koirat menee kun olet itse lähestulkoon jalat rakoilla raahautumassa autolle eivät ehkä ihan siihen hetkeen toimineet toivotulla tavalla… In the end olinkin sitten aika Dick, koska liian vähät yöunet sekä fyysisesti rikki. 
Nooh, autolle pääsin ja voi sitä jälleennäkemisen riemua. Kengät hevon kuuseen ja sandaalit autosta jalkaan. Pyssy aselaukkuun ja persettä penkkiin. Onneksi olin jättänyt autoon juomista ja lakuja, tiettävästi parasta evästä sitten viimeisen ehtoollisen.
– kiitos Jeesus vielä helekutinmoisesta oikean jalan krampista, teki elämästä vielä hitusen mahtavampaa. Erityisesti ajamisesta
Puhelin latautumaan ja tilannekatsaus ja samalla kamojen nouto aivan saatanallisen kipeän koiven kanssa. Koirat pysyttelee noin 500m alueella. Sinnepäin vie kaksi reittiä. Onneksi mm. karttaohjelma jätti lataamatta noin 500mx500m alueen toisen tienpätkän osuudelta eikä mitään arpaa veikata että mitenkä sinne pääsisi. Jotenka sitten yrittämään lännen kautta koirien lähestymistä. Pieni mutka, vain noin 15-20km. Noin 10km kohdalla parisuhde alkaa rakoilla, koska reittivalinta ei ollut optimaalinen. Keskisormi pystyssä noudatan kuitenkin annettua ohjeistusta ja käännän mobiilin – se toinen reitti oli parempi, ja nyt karttakin oli jo siltä osin latautunut. Eikun peräsuoli pitkänä takaisinpäin.
Pikkuviba siinä tuli tehtyä kun kiihkoissaan ”yhtä risteystä” ennen tuli käännyttyä. Tulipa testattua Alltrackin maasto-ominaisuudet sillä kinttupolulla ihan uusiin ulottuvuuksiin. Pitäisi kyllä hommata erilliset peruutusvalot tuohon farkkuun, vähän mentiin tunteella peruuttelut…Eli takaisin juoneen kiinni, puheluiden ja viestin määrän perusteella kotona oli mitä tyytyväisin eräopas. Jortikka oli aikamoinen jo otsassa kellon lähetyessä 23 kun olin jo oikealla tiellä kohden koiria. JOS koirat nyt pysyttelisivät siinä missä ovat niin noin 800m päähän niistä pitäisi pystyä pääsemään. Ja jos yhtään siirtyisivät niin se tarkoittaisi jo lähemmäksi 30km ”mutkaa” kohden ensimmäistä reittivalintaa.
Rystyset valkoisina autonratista pidellen saavuin kohtaan missä koiriin oli edelleenkin tutkan mukaan noin 800m. Nyt sitten sillä kuuluisalla Laukkasten verenperinnöllä alettiin huutamaan hurttia niin että varmana kuului kylillä asti. Ja hemmetti, niinhän se näytti että koirat tekivät jonkinlaista liikehdintää ääntä kohden. Jatkoin ajamista kohden kääntöpaikkaa ja jatkoin mölyämistä.
-noin 10min huutelua tehtyäni tuli kettukin kahtomaan ajovaloihin että mitäs muija, oot lähtenä?
Kaiken kaikkiaan 30min huusin, vihelsin, puhalsin pilliin, puhalsin hylsyyn, tööttäilin ja tein vaikka mitä. Oja (kokoluokkaa mikä lie) oli meidän välissä 700m päässä minusta, ja arkailivat sen ylittämistä. Kiersivät ja kaarsivat etsiessään sopivaa kohtaa. Vihdoin kuin tulivat yli niin mennyt sitten enää kuin tovi kun olivat autolla. Voi sitä riemun määrää. Ja kyllä maistui makkara koirille, eikä tarvinnut houkutella auton kyytiin. Molemmat koirat puoliksi tiukassa mudassa, joten olettaa voipi että ylityspaikka on ollut hitusen hankala ja upottava. Onneksi oli voimia tulla kuitenkin yli. Kello oli jo noin 24 kun päästiin suuntaamaan auton nokka kohden kotia, ei tässä enää telttahommiin alettu eikä mitenkään seuraavana päivänä metsästyshommia yrittämään. Vanhemmalle koiralle tuli kuitenkin työskentelymatkaa 50km ja nuoremmallekin 30km yhdelle illalle, joten lepo oli paikallaan.
Vielä sitä kerettiin yksi 1+1 näkemään tiellä ennenkuin kotia päästiin, hyvää matkaa vaan sillekin duolle, toivottavasti nähdään joku toinen kerta paremmissa yhteyksissä.
Tämä reissu oli kyllä opettavaisuudessaan ihan omaa luokkaansa. Ensi kerralla voipi parantaa aika monessa tekijässä 😀 😀 😀 (onneksi nyt jo naurattaa, eilen ei vielä naurattanut…) Ja parisuhdekin taisi säilyä, kaikesta huolimatta.
Mutta notena jo itselle ensi kertaa varten: Otsalamppu ja nesterakko, aivan parasta. Ja sitten paljon noita sytykepusseja, eivät paina mitään suhteutettuna siihen että saapi tulet ”suhteellisen” varmasti aikaiseksi. Ja hei, jos autolla pääsee lähelle, niin jumalauta mene lähelle. Tässä mitään itsensä voittamista kannata alkaa harrastamaan 😀

Ensimmäiset 4 vrk. – Kyllä se siitä

On Tekijä karhunvartijaKategoria(t): YleinenJätä kommentti

Se on maanantai 25.4.2016, Oran viidennen päivän aamu alkaapi valkenemmaan. Kello on rahtusen yli kuusi, ja pentukoira alkaapi asettua mahansa viereen seuraaville päiväunille.

(Hetken kuulosteltuani päättelen että NOPE! siellä taidetaankin vetää rallia hirsiä vetävän isännän ympärillä… Tilannetarkistuksen jälkeen siirsin telkkarin 3D-lasit pusseineen vähän taaemmaksi tv-tasolta).

Ensimmäiset neljä vuorokautta voidaankin siis merkitä suoritetuksi. Tärkein, eli kahden koiran yhteiselon sovittaminen, vei noin 3 vrk. Eilen Valkkokin jo rohkeni lähteä leikkiin mukaan Oran kanssa (lue: uskalsi siis antaa vähän takaisinkin reilusti puolta pienemmälle härkkijälle).

Ensimmäisenä päivänä Valkko käytettiin reippaalla lenkillä ennen sisäänajoseremonian aloittamista. Hitonmoisen aloittelijan virheen vuoksi tutustuminen aloitettiin vanhemman osapuolen kynsien vuotaessa verta pitkin maita ja mantuja – pikitie ei sopinut sitten yhtään fanaattisesti laukkovalle hurtalle. Siinä olisi tuntuviksi jäänyt perkuleen Ben Hurkin kakkoseksi vauhdissa kun Valkko pääsi pyörää vetämään.

(Tästä oppineena odotamme paremman pohjan teiden sulavan ennen seuraavaa pyörärutistusta Valkon kanssa).

Eli lattiat (valmiiksi) veressä koirat pääsivät tutustumaan toisiinsa. Valkko, tuo iänikunen pentukoira ja muiden koirien paikannäyttäjä, osoitti valtavaa henkistä kasvua Oran kanssa. ”The great white” lie koskaan ollut minkään koiran kanssa noin rauhallinen ja pitkäpinnainen kuin pennun suhteen. Mahdollisesti myös kaksi niskaan hengittävää kaksijalkaista edesauttoi tilannetta. Vaikka puoleen päivään mennessä molemmat jo nukkuivat sohvalla ”persetusten”, oli edelleen havaittavissa pienoista ”minä olen nyt vähän loukkaantunut”-asennetta Valkolta kun Oraa käytti tutustumiskierroilla koirahäkin ulkopuolella. Kyllähän se ihteenikin vit***ttas kun toinen saapi vapaana käyskennellä ja namipaloja saa siitä että osaa tulla luokse tietystä äänimerkistä ja vääntää tortut ulos.

”SIIS MITÄ, ULOSPASKOMISESTA?!” – Valkko, 2016

Onneksi suuri valkoinen ei ole alkanut mielensä osoittelijaksi, ja siinä samalla saattaapi hänkin oppia muutaman tempun (”Toivossa on hyvä elää” – Lapamato, jo vuodesta alkulima ja rikkikaasu). Kolmantena päivänä Ora rohkeni jo suhteellisen raisuun leikkiin Valkon kanssa. Siinä alkoi jo rauhanturvajoukkojakin jännittämään kun Ora havaitsi karvojen riuhtomisen isommasta olevan huisin hauskaa. Minikrokotiilin koittaessa irrottaa kilon kimpaleita Valkko vaan pyrki siirtymään toisaalle ja antaa UN-joukkojen tyrkkiä uhkatekijän sivummalle. Huolestuttavaahan tässä siis oli, että jossain vaiheessa Valkonkin olisi se pentukoiran paikka laumassa osoitettava, ja toivottavaa oli että se tapahtuisi ennenkuin kuminauha olisi viritetty äärimmilleen.

Neljäntenä päivänä Ora siirrettiin hetkesi ”omankokoistensa” pariin. Pystykorvapentu Sissi, noin puolet pienempi ja viikon nuorempi, pistikin Oraa ruotuun erinomaisella sitkeydellä. Mahtavaa oli nähdä että vuorostaan Ora (saattoi) antaa hieman periksi pienemmälleen eikä UN-joukkojen munkkikahvittelu liiaksi häiriintynyt. Pentujen jo väsyessä päätti Orakin sitten jo näyttää kellä on fysiikan lakien tuoma etu puolellaan, ja niin joutui väliaikaisesti Sissikin kanveesiin. Kehätuomareiden päätöksellä pennut pääsivät tahoilleen nukkumaan, ja ainakin pieni musta sammui jo automatkalle.

(Vierailun aikana havaitsimme myös Oran käyttömahdollisuuksien kirjon kasvavan sen löytäessä hangesta muksujen aurinkolasit – koira joka ei ole kaivellut vielä mitään täällä ollessaan heti löysi jotain ihmisperäistä noin 20-30cm syvyydestä. Ei huano, varsinkin kun löydöstä ihan hyötyäkin oli).

Neljännen päivän lopussa Valkko ja Ora pääsivät siis jo yhteiselossaan leikkimisen tasolle. Huh ja syvä huokaus! Vielä kun Valkko pitäisi huolen ettei minioni syö hänen ruokiaan (yhtäaikaa hänen kanssaan samasta kupista) niin harmonia alkaisi olemaan saavutettu. Tämän kunniaksi myös kehätuomareista toiselle avautui mahdollisuus nukkua yönsä omassa sängyssään. Se olikin kuulkaas lähestulkoon äitienpäivään verrattavan jännittävää aamusta herätä tarkistamaan kartanon lattiapinnat mahdollisten biologisten pommien varalta. Ainakaan vielä ei ole sukka kastunut eikä nilkka liukumiinalla telottu, joten suunta on hyvä.

IMG_3254
Kateellisia ovat; The great white ja kehätuomari.