Hakutehokatsaus 26.09.2017 – Eräjätkän Ora

Totisesti, kuukauden päivät on saanut koiria juoksuttaa ja treenata hirvihommia. On se vaan yksi hitokseen iso työmaa löytää ne sopivat kennelhirvet haukuttavaksi, nyt hieman jo tympiminen kalvaa. Ei sitä tänäänkään sellaista maastoa löydetty missä olisi hirvet majailleet. Perhana. Lintuja olisi ollut jo sen verran että haulikolla olisi nohevammat jo joulupaistin saanuna. Itse taidan jättää linnut nyt vielä ampumatta, lihaa saa kaupastakin ja keskitytään nyt tuohon hirvihommaan.

Päivän laskennallinen hakuteho tyhjässä maastossa Oralla: 3.8 (Ora 28.3km, Anu 7.3km). Olen nyt ottanut syksyn aikana tavaksi ensimmäisen tunnin pönöttää autossa ja antanut Oran työskennellä itse. Tänäänkin hyvää lenkkiä teki ja kolusi maaston noin 0,5-1.7km etäisyydeltä läpi tuon tunnin aikana. Ensi kerralla jalkautumisen sijasta pitänee vaihtaa ihan maastoakin, aivan turha oli jalkautua tuohon maastoon minkä koira totesi jo tyhjäksi :/. Ei sitä Orakaan sitten lähtenä oikein mihinkään jalkautumisen jälkeen, tiesi jo että turha reissu…

UP ja oma.riista – kuinka yhdistää tilarajat tutkaohjelmaan

Hei kanssakulkijat – tekasimma nopeat palikkaohjeet kuinka liittää oma.riista-palvelun metsästysseuran tilarajat UP:n tutkaohjelmaan.

Kylläpä nimittäin on mukavaa käyskennellä metsissä ajantasaisen ”kartaston” avulla niin ei pääse vahingossa kovin väärille alueille eksymään.

Tämä on oikeasti hyvä palvelu! Raati suosittelee.

4/6.

Blogipäivityksiä tulee kuin sieniä sateella. Tahti kyllä hiipuu, do not worry. Mutta herran vuonna 2016, kuista loka ja päivistä 23:tta kun vietetään niin voipi sanoa että 4/6. Eli kuusi kertaa Oran kanssa itsenäisesti metsällä, näistä neljällä kerralla on hirviä löytynyt.

Tänään käytiin siis hakemassa viimeisin kontakti, ja perusreseptihän oli taattua Lipsaska-laatua… Kerrotaanahan toki tarina alusta alkaen.

Edellispäivän ”akkojen” laatureissun jälkeen lähdettiinkin isommalla kokoonpanolla mehtähommiin. Saantivarmuutta kasvatettiin siis lähtemällä 2+1+1 asetelmalla. Kaksi ensimmäistä on jo ruotsinlaiva-iän ylittäneitä, seuraavalla ikää 4v ja viimeisellä 8kk. Eli suomeksi; Toni lähti koiran kanssa, Anu hoiti tänään muksunvahdinnalliset velvoitteet metsällä.

Kahdeksan maita pelipaikoille, tiedossa oli että edellispäivänä oli samasta paikasta ajatettu vasallista – ei olluna jämptille jäänynä haukuttavaksi. Kuulemma on tapana palata takaisin tällä konkariemällä, joten tilanne näytti ihan hyvälle. Toni kohden mehtää koiran kanssa ja ”kotijoukot” odottamaan toviksi autoon että kerkiävät poistua jonkin matkan päähän (varmistellaan että koira ei auton perään lähde, ei ole kyllä sitä vielä tähän päivään mennessä tehnyt. Ja itse asiassa inhoaa koko autoon menemistä…). Joten allekirjoittanut jäi neitiseuralaisen kanssa autoon odottamaan että tutka näyttää puolta kilsaa etäisyydeksi ja sitten kohden tulistelupaikkaa. Leiriytyminen oli harkittu siten että mahdollisesti sinne suuntaan saattaisi Toninkin matka edetä.

Varttiminsan jälkeen autokuntamme olikin määränpäässään. Katse tutkaohjelmaan ja -kah, koira ottaa vauhtia, mitähän löysi?

Ja kah, 600m jälkeen alkaapi haukku raikamaan ojan varressa, eiköhän lie hirviä ole. Siinäpä kun zoomailen karttaa hitusen pienemmäksi niin ”kah… ei helevettiperkele… ” Hävittäjälaivueella suuntima suoraan autoseuruetta kohden, välimatkaa rapiat 2km. Muuten ihan jees mutta esim. allekirjoittaneella oli sandaalit jalassa, takki auki, suojaliivi missä lie, ase laukussa (neljän eri lukkoyhdistelmän takana). Kirsikkana kakun päällä tutkaohjelma lakkasi päivittämästä tässä vaiheessa menoa. Veri kohisee taas päässä, ja sanotaanko että neljävuotias metsästystilanteessa ei ole ehkä sitä kaikkein parhainta kasvatusvideomateriaalia näytettäväksi jälkipolville…

Nonni, kamat valmiina, panokset sentäs jo lippaassa (mutta lipas taskussa), ja vihon se (SAA*** PERK*** VI***) paska tutkaohjelma DNA:n liittymällä alkaapi päivittää. No ylläripylläri, hirvet juuri samalla hetkellä ohittamassa äänennopeudella meikäläisiä rapiat 100m päästä. Sen verta tiheä metikkö välissä että meikäläiseltä meni sitten aivan ohi. Nopea tilannearvio ja autolla etteen – paitsi että päästiin noin 150m kun koira tulee kahtomaan meikäläiset. Auto parkkiin, vieläkin äkäsempi tilannearvio, tutkat ei toimi, puhelin ei toimi, jorma otsassa jo aikamoinen. Eikun metsään takaisin, koira jälille, ei näitä nyt vielä tohtisi luovuttaa.

Ajatuksena kaunis, mutta kun eteneminen oli tahtia askel-askel-turvallaan-askel-askel-turvallaan… 4v perässä, ”hipihiljaa” menossa niin kyllähän se aika tragikoomista katseltavaa oli koirankin mielestä. Eli kyllä, ihmiset luovutti. Siirryimme takaisin autolle ja koira kiinni, kyllä nämä elukat säilyttivät henkensä. Käytiin vielä jäljet tarkistamassa, niin 1+1 oli tien ylittänyt, jyrkästi olivat kaartaneet meidät havaittuaan. (alla tutkatietoa; vaaleansininen: Toni, pinkki: Anu, sininen+punainen(haukku): Ora). Ylityspiste tieltä noin 800m päästä mistä viimeisin paikkatieto. Huomioitavan arvoista on että kolme kertaa yritti emä karistaa takiaisen joen ylityksellä, hienosti meni koira perässä.

nayttokuva-2016-10-23-kello-15-38-16

Käytiin siinä vielä toinenkin lenkki tekemässä, mutta ei enää hirviä löytynyt. Tunne oli kuitenkin se, että Oran haku parani johtuen aikaisemmasta hyvästä hirviajosta (ehkä siis koki että hänestä huolehittaan vaikka ajaisikin hirveä pitemmänkin matkan päähän eikä AINA eksyisi…).

Joten 4/6, aika huikeeta kun eläimiä on millä treenata! Ja mitä muuta voimme oppia tämänpäiväisestä reissusta; no kengät voisi olla jalassa jo aikaisemminkin, aina voi sattua ja tapahtua.

Ja ps. tänään oli siskolikalle, eli Eräjätkän Taika:lle ammuttu hirvi, aivan mahtava fiilis ja onnittelut kasvattaja-omistaja Antille!

Treeniä treeniä

Joskus se ei Tapio antejaan edes vilauta. Nyt tulluna ns. pummipäiviä muutamia, mutta onhan se mukavaa käyskennellä ihan metsässäkin ja antaa koiralle mahdollisuuksia kehittyä. Haun kanssahan meillä on ollut Oran kanssa ongelmia, voisi eläimiä löytyä paremmin jos tekisi hieman isompaa lenkkiä maastossa. Vielä parempihan siis olisi kun ei tarvitsisi kuin autossa istua ja ihastella kun koira kävisi omatoimisesti pitäjän maastot läpi… Eikun siis, öööh… (Nyt pysyy vielä jokseenkin kunnossa koiraa treenatessa, aikamoinen hubbabubbahan sitä tulisi jos ei metsässä itsekin käyskentelisi 😀 😀 😀 ).

Allapa tämänpäiväinen päivälenkki. Oma fiilis on siis että etäisyys omistajaan on kasvanut syksyn edetessä, mutta eihän tuo nyt vielä mitään älytöntä ole. Kulkusuunta oli myötäpäivään. Katsotaan josko vuoden päästä olisi jo erilaista lenkkiä :D. ja ps. Todella huonosti päivitti puhelin minun paikkatietoa, joten aikalailla yhtä matkaa mentiin. Jälkikäteen mittaukset tehtynä omistajalle lenkin pituus rapiat 5km, koiralle 16.5 (suhde: 3.3 :D, näitäpä muuten voisikin alkaa laskemaan niin voi arvioida että paraneeko se haku vai ei…)

Yhden haukun (1kpl) koira antoi tänään palokärjelle, päästiin siinä treenaamaan lintujenkin etsimistä 😀 ja muutenkin itse asiassa kohtuuhyvin löytää lintuja; yhden maalinnun ”osoitti” kuin kanakoira konsanaan – jäi paikoilleen ja katsoi minulta ”luvan” ennenkuin ”kiinni!” komennon jälkeen pöläytti linnun lentoon 😀 ja allekirjoittanut toki taas ns. housut kintuissa tilanteen kanssa. Olisihan mainiota jos noin hyvin osaisi jatkossakin linnut esitellä.

nayttokuva-2016-10-22-kello-19-18-34

Kolmaskaan kerta ei totta vielä sanonut

Sellasta se on kun itsekseen koiran kanssa rymyää.

Lähdettiin Oran kanssa kaksistaan perjantaina kokeilemaan sitä kuuluisaa tuuria. Isännyydellä on vielä poteminen vaiheessa, joten tästä syystä lähettiin ihan ”naisissa” tarkistamaan (toisten) tilukset.

Koska allekirjoittanut on vielä kovin epävarma maastojen suhteen, päätti tämä ottaa testimaastoiksi edellisviikkoisen vierukset (eli sama suunta minnekä emä vasoineen kipitti). Autoa piti tällä kertaa jättää aikalailla isohkon tien varteen, mutta aikaisin aamusta liikennettä oli aika tarkalleen nolla. Eikä pentu onneksi tielle edes tarjonna, vaan odotti ihan rauhassa että näkee ”päivän suunnan” samalla kun ohjaaja iski vaatetta päälle. Kuitenkin miinuksen puolella vielä keli, joten lämmintä sai pukea. Tiedä vaikka jos joutuu kovin kahvittelemaan ja seisoskelemaan paikallaan.

Kengät jalassa ja mielessä eilisiltainen jääkiekko ja uudet luistimet (oikea nilkka aivan pirun kipiä) lähdettiin etenemään miehenmittaista männikköä eteenpäin. Päästiin aukkoon, minkä reunasta Ora kävi ison ukkometson ajamassa ilmaan. Muutaman muunkin linnun siinä kävi toteamassa ja teki pieniä pyrähdyksiä. Lantionkorkuisessa taimikossa oli selkeästi hirvien ollut hyvä olla, mutta ihan tuoreita jätöksiä tahi jälkiä ei näkynyt. Siinä kelissä olisi melkein höyrystä voinut päätellä tuoreuden asteen :D.

Talsittiin taimikon reunaan missä maasto alkoi perinteisesti siirtyä märemmän puoleiseksi. ”Ei perkele, en ala taas…”. Nyt minä kyllä nautiskelen ja siirryn ylemmäs rinteeseen oikein kunnon Natura-alue -tyyliseen maastoon missä jalat säilyy kuivina. Kymmenkunta metriä pääsi ylemmäksi kun jostain kuuluu helvetin esiasteesta lähtöisin oleva mölähdys…

Mikähän helevetti se nyt sitten oli?! Lahkeesta melkein pääsi vienoinen skebabin tuoksu, ja Oran kanssa katsottiin kumpainenkin että mikähän piru siellä oikein on. Kunnon omistajan elkein koiralle komento ”KIINNI!” ja toivoa että syöpi koiran ensin… 😀 (vitsi vitsi). Koirahan otti ja lähti! Sinne mäni, tovi menee ja alkaapi haukku kuulumaan. Isännyys hauskana juttuna puipi puhelimeen että karhu se on. Siinä vaiheessa toivoo että olisi varannut vaihtoalkkaritkin mukaan…

Tovin odottelin ja annoin sykkeen laskea lähemmäksi sitä tasoa ettei tarvitse valtimotukosta alkaa puukottamaan keskellä metsää. Tutkaohjelma esille ja siellähän se pauke käy, noin 650m päästä itsestä. Hienosti paikallaan haukkuu, joten olettaa voipi että eiköhän se ole suurella todennäköisyydellä hirvi. Tai tosi kovapäinen demonimaalintu. Tuulen tarkistus – ei mitään mihinkään, joten ei auta kuin alkaa lähestymään kohdetta. Hiljakseen ja haukkua mukaillen, miettien aina noin 10 askelta eteen ettei aja itseään mihinkään rytöläjään melskaamaan.

20 minuuttia ja rapiat, sitten loppui haukku ja koira lähti takaisinpäin. Yhteyttähän se lähti ottamaan. Arvata voipi että oliko taas minkälainen lenkki tehtävä ennenkuin minut yhytti (en ollut seurannut jälkiä pitkin jänkää). Koira tulee selän takaa ja jääpi ihmettelemään meikäläistä. Viimeiseen haukkupaikkaan on enää 300-400m matkaa, joten VAROVAISESTI kohden sitä. Koiralle aikaa ja tilaa ottaa tilanne haltuun. Olimme edenneet noin 100m päähän jättöpaikasta kun koira ottaa hajun ja lähtee taas. Yhden jalan flamingo-tyylillä edeten ei mene kuin tovi kun koiralla alkaa taas haukku. Mahtavaa, otti ja löysi vielä eläimen. Ei olluna edennyt pitkää matkaa elukka siitä mihin oli koira jättänyt, ehkä noin 200-300m. Homma jatkuu siitä mihinkä se oli jätetty.

Hirvi etenee hitaasti kohden avautuvaa jänkää, meikäläinen perässä. Vihdoinkin yli 50m näkyvyyttä, joskohan saisi selkoa mitä koiralla on? Noin 200-300m päästä kuuluu koiran haukku, vaan aina on sen verran pientä puseikkoa tiellä ettei kerkiä kiikarin läpi tarkkaa sijaintia näkemään. Sitten vilahtaa valkoiset jalat! 85% varmuudella yksinäinen on, ei toisia jalkapareja näkynyt. Kuitenkin kerkesi siirtyä pienen metsäsaarekkeen taakse työpari että ei jäänyt aikaa tarkistaa pään koristeita.

Vaan nyt oltiinkin sitten märällä taasen. Ei auta, edettävä on, ei täällä kukaan muukaan tule sitä saalista ampumaan. Märästä märkään ja edellisen metsäsaarekkeen läpi, siinäpä suunnitelma. Koira lähtee taas ottamaan yhteyttä, nyt pitää keskeyttää lenkinteko viheltämällä lyhyesti koiralle ”olinpaikkansa”. Koira tykö, ja taas lähdetään kohden jättöpaikkaa. Nyt jo huomattavasti nopeammin pentu ymmärtää jutun juonen, ja lähtee ylittämään seuraavaa metsäsaareketta minkä taakse oletettavasti pelikaveri eteni. Ja niin alkaa haukku jo kolmannen kerran. Nyt on hirvikin jo tietoinen ettei täällä ihan kaksistaan koiran kanssa olla, sen verran suomörkö pitää ääntä mennessään.

Hirvi etenee jo rivakammin, metsästäjän hidastuva vauhti kompensoi täysin kiihtyvän läähätyksen tahtiin. Nyt taisi tälle hirvelle tämänkaltainen lenkkeilytys riittää. Koira etenee jo reilumman matkan päähän hirven kanssa ennenkuin lähtee taas etsimään perässähiihtäjiä. Matkaa tälle jättöpaikalle oli jo yli puoli kilsaa, ei siinä enää varovaisesti jaksanut mennä. Jälkien yhytys ja koiralle vielä mahdollisuudet lähteä hakemaan. Valitettavasti maasto oli vain sen verran täynnä aamuisia jälkiä että ei siinä tiennyt mihinkä suuntaan enää lähteä saalista seuraamaan. Se hävisi kuin se kuuluisa pieru sinne saharaan.

Mutta ei mitä, aivan mahtava reissu taasen koiran kanssa. Pulssi kerkesi hetkittäin nousta niin että luulin jo hirven syliin juoksevan (eli veri kohisi päässä ”askelien” tahtiin… ennenkuin sitten tajusin että liian rytmikäs eteneminen kyseessä :D). Koira ymmärtää taas kerran paremmin että mikä on päivän riista. Vielä kun pääsisi ampumaan sen elikon niin menisi oikein kunnolla tajuntaan että tämä on se mikä on parasta myös koiran mielestä. Näin ollen rohkeutta laajempiin hakulenkkeihin voisi olettaa saavutettavan sekä sitkeyttä pysyä hirvellä niin pitkään kunnes erikseen pillillä kutsutaan käymään. Mutta hitusen alta 8kk itälaikapennuksi todella hyvillä suuntamilla ollaan jo. Katsotaan josko niitä kaatoja saataisiin kun olisi enemmän ja kovempikuntoisia pyssymiehiä matkassa 😉

Alla vielä päivän kuvajainen tutkaohjelman kautta kuvattuna. Etenemisuunta oli myötäpäivään, allekirjoittanut kauniilla pinkillä värillä edustettuna. nayttokuva-2016-10-14-kello-12-49-19

Ammattilaiset metsällä

Suunnitelmista huolimatta piti pitää eilinen palauttavana (eli siis hirvenmetsästyksen aloituspäivä 24.9.2016). Tänään sitten tuoreemmilla jaloilla ja vähän skeidalla selällä uutta yritystä (linnut mielessäin).
Master plan:ihan siis oli viettää yö, ellei jopa kaksi ns. hevon jeerassa kera koirain. Hitonmoisella kiireellä perjantaina rinkka täyteen kamaa että ”varmasti pärjää vaikka kaksikin yötä [on kamerata ja varavirtalähdettä ja ruokaa…]”.
Perille noin 2h ajomatkan päästä saavuttuamme (havainnot jo ketusta ja ukkometsosta) huomasin että olen pläski ja rinkan mahatuki ei mene kiinni – no eikun sitten selkävoimilla rinkka ja kivääri (5kg) kamat suunniteltuun yöpymispisteeseen. Olin jo aivan hapoilla kilsan (1km!) jälkeen metikössä rymyttyäni kohden vaaran korkeinta kohtaa. Pieni tauko ja ”ei tähän nyt vielä ainakaan jäähä kun on kerran lähetty” ja noin 0.5km etemmäksi.
– tässä vaiheessa toki huomasin että tolokun mehtäautotie olisi tullut suoraan ko. pisteeseen, siksi oli PAKKO jatkaa eteenpäin ettei nyt vaan ”tien varteen” base camppia tekisi, olishan se aika noloa…
– ja toki tässä vaiheessa oli hyvä havaita että mahahihnan toinen pää oli vain mutkalla ja ”hyvin” meni kaljamahan ympäri tukivyö. Siinähän oli kuin uudestisyntynyt noin 20m matkan kun tuki jakaantui tasaisemmin maalliselle pyhätölleni.
Tässä vaiheessahan molemmat hurtat olivat tangetin ja sinin suunnassa 1km ja 4km etäisyydellä minusta. ”Hyve homma, hyvin hakkeevat”. Siinäpä sitten kun alkoi jo hämärtymmään niin äkkiä tulia tekemään. No kyllähän sitäkin sitten runk… hienosäädettiin tovi että sai risut käryämmään. Oli se hyvä että oli kirves mukana matkassa (eikä mikkään minikirves, tietenkään…) Saattoi jo pimeä olla pitkällä kun pääsin ihastelemaan notskin kehittymistä. Koirilla haku tuntui tuottavan jo tulostakin; pentu on vieläkin 1km päässä, vanhempi on tehnyt puolen pitäjän hakulenkin ja onneksi lähtenyt takaisinpäin kohden muuta joukkuetta. Ja kas, ihan haukkumaan alkoi pentukin, kylläpä nyt on pojat jännät paikat!
– siis pimeyshän oli jo tullut, mutta mahtavaa jos on löytänyt jotain.
Paitsi että eksynythän se oli ja paniikissa ulvahteli. Tutkat ovat siitä mainio vehje että tiiät kyllä aika hyvin milloinka se omia jälkiä palaaminen on tapahtumassa ja milloinka ei. Ja nyt ei ollut tapahtumassa, ei kummallakaan koiralla. Onneksi vanhempi oli kuitenkin teinimorsianta menossa pelastamaan.
– voiiiiiiiiiiii perseen suti ja kristuksen naispuolinen sukuelin.
Siinä kuola päristen ja peräsuoli pitkänä koirapillillä yritin koiria kutsua takaisinpäin, mutta ei se eikä edes ilmaan ampuminen tuottanut toivottua tulossa. Eihän siinä, äkkiä sämpylä naamariin ja kamat kasaan ja kohden jonkinlaista tientapasta.
– tässä vaiheessa kiväärin kantohihnasta tippui noin 1cm metallitappi, eli hihna pois pelistä. Aika timanttista. Onneksi oli virittelyn varaa ja jonkinlaisen kiinnityshärdellin sain aikaiseksi ettei käsissä tarvinnut alkaa kantamaan.
Kellon ollessa noin 20 niin hommastahan ei olisi tullut mitään ilman otsalamppua. Vaihtoehtoja oli 2, joko palata omia jälkiä metikön läpi autolle (noin 1.5km) tai sitten ottaa aikaisemmin mainittu mehtäautotie ja palata sitä myöten autolle (jälkikäteen laskettuna noin 7-8km, askelmittarin mukaan noin 10km kävelyä sille illalle..). Olin jo menemässä mehtäreittiä päin mutta sitten ”otetaampa nyt kuitenkin varman päälle” ja teitä pitkin – sinne ne koiratkin saattaisivat palata. Ehkä siellä on jokin oikoreitti auton suuntaan.
No ei olluna oikoreittejä. Koirat vaan jatkaa turaamistaan, etäisyyttäkin ottavat vähän vielä lisää että loppupeleissä 2km oli etäisyyttä minusta koiriin. Pimeää kuin jääkarhun hanurissa, näkyvyys juurikin sen 2mx2m minkä otsalamppu teki jalkojeni eteen laahustaessani kohden autoa. Siinä vaiheessa kun alkaa voimat olemaan tasoa ”jokainen juurakko kamppaa” oli rinkka jätettävä tien poskeen. 6-7km sitä hupia jaksoi ennenkuin oli pakko luovuttaa. Ase ja puhelin sekä auton avaimet mukaan ja viimeiset pari kilsaa kohden autoa. Päässään piti laskea aina pariin sataan ettei olisi jatkuvasti puhelinta tiiraamassa (akkua kuluttamassa) + ei kerkeäisi miettimään mitä metsän petoja selän takana pyörii.
– tässä vaiheessa muuten vinkkinä että jos annat kotiväelle mahdollisuuden seurata omaa taivallustasi tutkasovellusten kanssa niin: Be like a duck — kuin vesi ankanselkää. Ohjeistukset nimittäin siitä että mitä pitäisi seuraavaksi tehdä ja missä koirat menee kun olet itse lähestulkoon jalat rakoilla raahautumassa autolle eivät ehkä ihan siihen hetkeen toimineet toivotulla tavalla… In the end olinkin sitten aika Dick, koska liian vähät yöunet sekä fyysisesti rikki. 
Nooh, autolle pääsin ja voi sitä jälleennäkemisen riemua. Kengät hevon kuuseen ja sandaalit autosta jalkaan. Pyssy aselaukkuun ja persettä penkkiin. Onneksi olin jättänyt autoon juomista ja lakuja, tiettävästi parasta evästä sitten viimeisen ehtoollisen.
– kiitos Jeesus vielä helekutinmoisesta oikean jalan krampista, teki elämästä vielä hitusen mahtavampaa. Erityisesti ajamisesta
Puhelin latautumaan ja tilannekatsaus ja samalla kamojen nouto aivan saatanallisen kipeän koiven kanssa. Koirat pysyttelee noin 500m alueella. Sinnepäin vie kaksi reittiä. Onneksi mm. karttaohjelma jätti lataamatta noin 500mx500m alueen toisen tienpätkän osuudelta eikä mitään arpaa veikata että mitenkä sinne pääsisi. Jotenka sitten yrittämään lännen kautta koirien lähestymistä. Pieni mutka, vain noin 15-20km. Noin 10km kohdalla parisuhde alkaa rakoilla, koska reittivalinta ei ollut optimaalinen. Keskisormi pystyssä noudatan kuitenkin annettua ohjeistusta ja käännän mobiilin – se toinen reitti oli parempi, ja nyt karttakin oli jo siltä osin latautunut. Eikun peräsuoli pitkänä takaisinpäin.
Pikkuviba siinä tuli tehtyä kun kiihkoissaan ”yhtä risteystä” ennen tuli käännyttyä. Tulipa testattua Alltrackin maasto-ominaisuudet sillä kinttupolulla ihan uusiin ulottuvuuksiin. Pitäisi kyllä hommata erilliset peruutusvalot tuohon farkkuun, vähän mentiin tunteella peruuttelut…Eli takaisin juoneen kiinni, puheluiden ja viestin määrän perusteella kotona oli mitä tyytyväisin eräopas. Jortikka oli aikamoinen jo otsassa kellon lähetyessä 23 kun olin jo oikealla tiellä kohden koiria. JOS koirat nyt pysyttelisivät siinä missä ovat niin noin 800m päähän niistä pitäisi pystyä pääsemään. Ja jos yhtään siirtyisivät niin se tarkoittaisi jo lähemmäksi 30km ”mutkaa” kohden ensimmäistä reittivalintaa.
Rystyset valkoisina autonratista pidellen saavuin kohtaan missä koiriin oli edelleenkin tutkan mukaan noin 800m. Nyt sitten sillä kuuluisalla Laukkasten verenperinnöllä alettiin huutamaan hurttia niin että varmana kuului kylillä asti. Ja hemmetti, niinhän se näytti että koirat tekivät jonkinlaista liikehdintää ääntä kohden. Jatkoin ajamista kohden kääntöpaikkaa ja jatkoin mölyämistä.
-noin 10min huutelua tehtyäni tuli kettukin kahtomaan ajovaloihin että mitäs muija, oot lähtenä?
Kaiken kaikkiaan 30min huusin, vihelsin, puhalsin pilliin, puhalsin hylsyyn, tööttäilin ja tein vaikka mitä. Oja (kokoluokkaa mikä lie) oli meidän välissä 700m päässä minusta, ja arkailivat sen ylittämistä. Kiersivät ja kaarsivat etsiessään sopivaa kohtaa. Vihdoin kuin tulivat yli niin mennyt sitten enää kuin tovi kun olivat autolla. Voi sitä riemun määrää. Ja kyllä maistui makkara koirille, eikä tarvinnut houkutella auton kyytiin. Molemmat koirat puoliksi tiukassa mudassa, joten olettaa voipi että ylityspaikka on ollut hitusen hankala ja upottava. Onneksi oli voimia tulla kuitenkin yli. Kello oli jo noin 24 kun päästiin suuntaamaan auton nokka kohden kotia, ei tässä enää telttahommiin alettu eikä mitenkään seuraavana päivänä metsästyshommia yrittämään. Vanhemmalle koiralle tuli kuitenkin työskentelymatkaa 50km ja nuoremmallekin 30km yhdelle illalle, joten lepo oli paikallaan.
Vielä sitä kerettiin yksi 1+1 näkemään tiellä ennenkuin kotia päästiin, hyvää matkaa vaan sillekin duolle, toivottavasti nähdään joku toinen kerta paremmissa yhteyksissä.
Tämä reissu oli kyllä opettavaisuudessaan ihan omaa luokkaansa. Ensi kerralla voipi parantaa aika monessa tekijässä 😀 😀 😀 (onneksi nyt jo naurattaa, eilen ei vielä naurattanut…) Ja parisuhdekin taisi säilyä, kaikesta huolimatta.
Mutta notena jo itselle ensi kertaa varten: Otsalamppu ja nesterakko, aivan parasta. Ja sitten paljon noita sytykepusseja, eivät paina mitään suhteutettuna siihen että saapi tulet ”suhteellisen” varmasti aikaiseksi. Ja hei, jos autolla pääsee lähelle, niin jumalauta mene lähelle. Tässä mitään itsensä voittamista kannata alkaa harrastamaan 😀

Koiratutkan hankinta – postaus joka ei auta vertailua eri merkkien välillä

No eihän sitä kukkaan metälle mene nykyään ilman että koirankin menot voi facebookissa, twitterissä, instassa ja LinkedInissä kertoa (tai ainakin ne kerrat jolloin koira on vähintään kantanut saaliin valmiiksi 400g vakuumipusseihin pakattuna omistajalleen).

Joten niin se vaan tähänkin talouteen tuli tarve ostaa ja päivittää koiratutkat (Valkolle päivitystä, Oralle oma).

Ja ilman suurempia taustatutkimuksia, aikaisempaan kokemukseen perustuen, päädyttiin hakeutumaan kaupoilla Ultracomin Novuksen äärelle. Rahat tiskiin, vanha vaihdossa pois ja tyytyväisenä kotia, heleppo homma. Sitten vielä toisaalta jokseenkin järkevälle kuulostavat puhelinliittymät datalla povariin ja taivaalta alkoi jo enkelten hallelujat kuulua.

Paitsi että, ”Peruttu”.

Sittenhän se vasta alkoikin tuskan hiki valua. Tiiättehän, perhekunta missä lähestulkoon kaikilla on puhelinta, tablettia, läppäriä ja vaikka mitä teknistä vimpainta, niin ei herrajestas ku oli vaikiaa saada sim-kortti pelittämään tutkan kanssa. Siinä alkoi tukka harmaantummaan itse kullakin koska

a) Eikö näiden laitteiden ny perkele pidä toimia ku vanha kunnon junan vessa?

b) No jos a)=NOT TRUE, niin eikö firma voisi tarjota pientä helldeskiä omilla sivuillaan eri värkeille (iPhone, Samsung, Nokia, puhelin, tabletti…) kuinka purat PIN-koodin kyselyn. Tämä olisi erityisesti lämmittänyt siinä vaiheessa kun havaitaan että kaikki talouden puhelimet syövät nano-SIMmiä. Tabletti syö vanhaa normi kokoista simiä. Tokihan sim-kortit oli jo keretty veistellä tutkaan sopivaksi.

No, siinä sitten päätä rapsuteltuaan vahinkojen kautta (ja noin 3h jälkeen) Oran panta alkoi toimimaan (yrityksen ja erehdyksen kautta, aika monta seksiviestiä tuli pannalle läheteltyä…).

Valkon panta aiheutti omat ongelmansa, koska edellistä lisenssiä vain päivitettiin tähän pantaan. Siinä pitikin sitten pitää jo jäähyttelytauko. Jossain vaiheessa sitten yön pimeimpinä tunteina oppositio otti turnausvoiton pannasta, ja nyt molempien pitäisi olla käyttökunnossa neljän (4!) kuukauden päästä alkavaan metsästyskauteen.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.