MyDogDNA-vertailua; Turkin väritys

Kuten muutamista vihjeistä on voinut päätellä, koiramme ovat väritykseltään kuin yö ja päivä: Valkko lähestulkoon koko-valkea (päässä tummaa väritystä), Orasta valkeaa löytyy hieman rinnasta sekä vatsasta. Joten onkin mielenkiintoista tietää mistä nämä värit oikein tulevat.

Jos oikein innostuu ja se ajankohtaiseksi tulisi, niin näiden perusteellahan voisi tehdä valistuneen veikkauksen myös minkävärisiä edustajia mahdolliseen yhdistelmäpentueeseen tulisi.

(Pahoittelut jos kuvat jäävät pieneksi eri laitteilla katsellessa).

Lyhyesti ensimmäinen osa väreistä:

  • Aivan identtiset genotyypit molemmilla koirilla.

Lyhyesti toinen osa väreistä:

  • Ainoa ero löytyy (Tadaa!) Värilokus S (MITF-geeni): Plebald-kirjavuus (tämä täytyy vielä googlettaa..) tai äärimmäinen valkokirjavuus
    • Ora: -/INS, Valkko:INS/INS

”Koirien turkin valkokirjavuus vaihtelee lähes täysin valkoisesta minimaaliseen valkoisuuteen. Valkoisen värin määrä turkissa määräytyy sekä perintötekijöiden että pigmenttisolujen kehityksen aikaisten sattumanvaraisten tapahtumien perusteella. SINE insertio MITF-geenin läheisyydessä on assosioitu valkoisen värin ja laikkuisuuden kanssa osassa koirarotuja.

Koiran turkin väriä määrittävät monet perinnölliset tekijät. Valkoisuus ja laikukkuus johtuu MITF-geenin monien mutaatioiden yhteisvaikutuksista ja muiden geenien interaktioista. SINE insertio noin 3 kiloemäksen päässä MITF-M (pigmenttisoluille spesifiMITF-transkripti) transkription aloituspaikasta on assosioitu kokonaan valkoisen värin ja laikukkuuden kanssa joissakin koiraroduissa. Koirat, jotka ovat homotsygoottisia insertion suhteen (sp/sp; INS/INS), ovat yleensä lähes valkoisia tai niillä on paljon suuria valkoisia laikkuja. Joissakin roduissa heterotsygooteilla (S/sp; +/INS) on kaulansa ympärillä valkoinen kaulus sekä valkoinen karva vatsassa ja raajojen sisäpuolella. Koirat, jotka eivät kanna tätä insertiota (S/S; +/+) ovat joko kokonaan värillisiä tai niillä saattaa olla vähän valkoista varpaissa ja hännänpäässä.

Kokonaan valkoisilla koirilla esiintyy tavallista useammin kuuroutta. Noin 2% valkoisista koirista on kuuroja molemmista korvistaan ja 18% toisesta korvasta. 

On tärkeää ymmärtää, että tämän lisäksi myös muut perintötekijät sekä tapahtumat pigmenttisolujen kypsymisessä ja migraatiossa vaikuttavat valkoisen värin laajuuteen.”

– MyDogDNA 29.06.2016.

Erhm… Valikoiva kuulo voi siis olla ihan totta.

Hurttain geenitestien tulokset tulivat!

Ohessa Oran ja Valkon MyDogDNA-testikittien tulokset. Poskisolunäytteethän otatimma reilu 5 viikkoa sitten kunnaneläinlääkärillä. Tuloksia tullaan vertailemaan tarkemmin vielä omissa postauksissaan sekä koirien omilla ”terveys”-sivuillaan.

Oran julkinen profiili –> täällä

Oran tulokset PDF:nä: Ora_mydogdna_29062016

Valkon julkinen profiili –> täällä

Valkko_mydogdna_29062016

Kevään kautta kesään – Hampaita ja mehtäreissuja

Toukokuun ensimmäinen ehta oikea kesäkeli feat. vapaapäivä orjaleiriltä. Olemme itse tehneet pihapiiristämme pahimman ”huvipuiston” miesmuistiin (”Nyt tehdään niin että heilahtaa terassi upotetulla paljulla, koiratarha HYVÄLLÄ pohjalla, pihamaa tasolle Golf-kenttä sekä puutarhan pystyttäminen…), joten blogin päivittely on jäänyt hieman vaiheeseen. Mutta nyt, kun pieni flunssa on tekosyynä olla tekemättä mitään (ja hallitus lähti työntekoa karkuun työpaikalle) niin on tovi aikaa päivittää kuulumisia.

Notta mitäs sitä on tehty edellisen postauksen jälkeen? 

Valkon osalta olemme jatkaneet hampaiden näyttämisen treenaamista. Juhannusnäyttelyt Rovaniemellä lähestyvät ja siihen mennessä olisi herran hyvä hampulit näyttää ja ymmärtää että se on ihan hyvä juttu ™. Eli nameja on mennyt kohtuullinen määrä ja ne muutamat harvat vieraat on valjastettu suuta kopeloimaan. Minkäänlaista ärähtelyä ei ole havaittu, mutta olisiko sitten se näyttelystressi miljoonine muine ärsykkeineen (lue: UROKSIA, MUITA UROKSIA?!?!?) sitten liikaa mehtäkoiralle? No sen näkeepi sitten. Vahvalla luotolla ilmoitin Suuren Valkoisen myös Rantasalmen KR-näyttelyyn heinäkuun alussa, ajatuksena yhdistää Etelä-Savon pikaloma koiranäyttelyyn. Siinä samallahan ne menee sitten kotipaikan jämptinartutkin näyttelystä läpi, eikö niin? Kolme aikuista mehtäkoiraa, yksi auto, kaksi käsiparia, ei voi olla huono? Onneksi on ne apukädet, ei siitä muuten tulisi mittään :D. Toivottavasti vaan alkaisi olemaan jo loppupuolellaan tuo karvojen lähteminen, mukavampihan se olisi koira esitellä kunnolla kesäkarvassaan vs. raivotautinen ja kapinen versio :D.

Oran suhteen on päästy olemaan hieman aktiivisempia, koska ikä antaa periksi pitää Pientä Mustaa vapaana ja täten mahdollistaa metsähommiin tutustumisen sekä yhtäaikaisen tottelevaisuuskoulutuksen. Reissut ovat yleensä kestäneet sen 2h-2.5h ja matkaa ohjaajalle tullut maksimissaan 5km. Rauhallisella koiranpennun tahdilla ja ”kannolta kannolle” asenteella kumpikaan ei ole itseään repinyt täysin poikki näillä tutustumisreissuilla. Mukavaa on huomata että jokaisella kerralla tapahtuu aina pientä edistymistä, vaikkakin vieläkään ei uskalleta omistajaa jättää näkökantaman ulkopuolelle kovin pitkäksi aikaa.

P1040552
Eräjätkän Ora 27.05.2016.

Viimeisen viikon aikana on saatu erikoisempia metsäkokemuksia kun A) Ora sai ensimmäisen riistakokemuksensa jänisten kanssa (ks. videolinkki) ja B) ”todistettavasti ”jäljesti ensimmäisen kerran jäniksen jälkeä pienen matkan. C). Tämän lisäksi jo osasi hakea ohjaajan ”saaliille”.

Kohta kohdalta vähän lisätietoa, eli kohta A). Oltiin 20.05.2016 aamutuimaan (noin klo 05-07:30 välisenä aikana) taas liikenteessä ja jo palaamassa kotia kohden 5km mehtäreissun jäliltä (tällä kertaa olin laittanut sportstrackerin päälle ja ekaa kertaa oli ehta kamerakin mukana). Eipä löytynyt metsästä muuta kuin korvasieniä ja puita, joten oli aika lähteä siirtymäreitille kotia kohden. Niinhän siinä sitten kävi että ohjaaja havaitsi Jamesonin Jannen, eli jäniksen, laukkovan pienen mäen päältä kohti meidän seuruetta, joten kamera valmiiksi ja nappaamaan todistuaineistoa kuinka koira reagoisi elämänsä ensimmäiseen ”oikean” kokoiseen riistaan – myyristä ei nyt mainita tässä vaiheessa mitään… Nooh, video ei jätä paljoa arvuuttelun varaan 😀 Kyllähän sitä nyt ihteesäkki arveluttas jos kolome ithesä kokosta talipäätä juoksee kohden osaamatta varoa olleskaan. Eli sillä ”munan” määrällä kannattaakin jo pennunkin vähän varoa 😀 😀 :D. Videon jälkeen lähdettiin vielä nopsaan katsastamaan jälkiä, mutta reissun ollessa jo ehtoopuolella ohjaaja päätti että tällä kertaa jätetään tämä kaunis muisto tästä reissusta ja katsotaan tuoreemmilla jaloilla seuraavat jäljet pitemmälle.

Jäniskannan ollessa kohtuullinen myös takapihamme puolella olemme tämän episodin jälkeen treenanneet jänisten pöllyyttämistä siten että ohjaaja itsekin juoksee saaliin perässä… Tragikoomista puuhaahan se on, mutta pentu selkeästi luottaa kerta kerran jälkeen enemmän itseensä ja kykenee lähtemään aina vähän pitemmälle ohjaajan näkymättömiin (eli max. 15s). Viimeisin jäniskevennys tapahtuikin tänään mehtälenkillä, eli kohta B) kun ohjaaja näki jäniksen siirtyvän metsän puolelle polulta (Oralle ei näköhavaintoa tullut). Tästä hyvin ymmärsi Ora ottaa vainun ja lähteä tekemään hakua metsän puolelle. Valitettavasti asutuksen lähestyessä jätimme tämän leikin kesken ja jatkoimme pidemmälle vaaran syvyyksiin etsimään uusia jännittäviä kohteita. Parin kilsan jälkeen löysimmekin vanhan tutut hirvennahan ja iki-ihanan näätäeläimen raadon mitä oli noin kuukausi takaperin ihmetelty.

(tähän väliin pieni episodi koirien hakua kun karkasvat perkule molemmat häkistä kun oli tarkoitus vain Ora laskea ruualle… Ekaa kertaa tosielämässä pääsi toteamaan että kyllä se pillille koulutus vaan on hieno homma – Ora tuli vielä takasin vaikka oli jo ihan hyvään matkaan kerennyt ennen kuin kerkesin pillin ehtiä. Valkko sen sijaan päätti lähteä tekemään kunniakierroksen. Palasikin sitten samoja aikoja kuin allekirjottanut pieneltä autoreissulta koti-pihaan. Taajama-alueella nämä ”juoksut” ei hirmuisesti mieltä tuppaa lämmittämmään…) .

Takaisin kohtaan C). Aikansa jaksoi Ora kannella raatoa mukanaan kunnes ymmärsi tehdä vaihtokaupan namiin. Tämän jälkeen teimme vielä kilsan parin mutkan ja palasimme noin 200m päästä ohittaen edellistä reittiä kotia kohden. Kuitenkin jossain vaiheessa Ora iski ”haun” päälle ja osoitti että häntä kiinnostaisi mennä tänne, ala tulla perässä (eli teki ihan kunnollisen näkökentästä katoamisen, ehkä jopa minuutin ajaksi…). Sitten haki minua ja odotti että alan tulla ja jatkoi eteenpäin. Ja kohtahan me olimmekin takaisin raadolla. Omalla tavallaan ihan hieno homma, vaan kun ei oikein tiedä mihinkä tuo raato on oikein kuollut niin parempi olisi jättää syömättä nämä metsän aarteet…

Tässä vielä muutamia kuvapoimintoja menneestä kuukaudesta:

Ensimmäiset 4 vrk. – Kyllä se siitä

Se on maanantai 25.4.2016, Oran viidennen päivän aamu alkaapi valkenemmaan. Kello on rahtusen yli kuusi, ja pentukoira alkaapi asettua mahansa viereen seuraaville päiväunille.

(Hetken kuulosteltuani päättelen että NOPE! siellä taidetaankin vetää rallia hirsiä vetävän isännän ympärillä… Tilannetarkistuksen jälkeen siirsin telkkarin 3D-lasit pusseineen vähän taaemmaksi tv-tasolta).

Ensimmäiset neljä vuorokautta voidaankin siis merkitä suoritetuksi. Tärkein, eli kahden koiran yhteiselon sovittaminen, vei noin 3 vrk. Eilen Valkkokin jo rohkeni lähteä leikkiin mukaan Oran kanssa (lue: uskalsi siis antaa vähän takaisinkin reilusti puolta pienemmälle härkkijälle).

Ensimmäisenä päivänä Valkko käytettiin reippaalla lenkillä ennen sisäänajoseremonian aloittamista. Hitonmoisen aloittelijan virheen vuoksi tutustuminen aloitettiin vanhemman osapuolen kynsien vuotaessa verta pitkin maita ja mantuja – pikitie ei sopinut sitten yhtään fanaattisesti laukkovalle hurtalle. Siinä olisi tuntuviksi jäänyt perkuleen Ben Hurkin kakkoseksi vauhdissa kun Valkko pääsi pyörää vetämään.

(Tästä oppineena odotamme paremman pohjan teiden sulavan ennen seuraavaa pyörärutistusta Valkon kanssa).

Eli lattiat (valmiiksi) veressä koirat pääsivät tutustumaan toisiinsa. Valkko, tuo iänikunen pentukoira ja muiden koirien paikannäyttäjä, osoitti valtavaa henkistä kasvua Oran kanssa. ”The great white” lie koskaan ollut minkään koiran kanssa noin rauhallinen ja pitkäpinnainen kuin pennun suhteen. Mahdollisesti myös kaksi niskaan hengittävää kaksijalkaista edesauttoi tilannetta. Vaikka puoleen päivään mennessä molemmat jo nukkuivat sohvalla ”persetusten”, oli edelleen havaittavissa pienoista ”minä olen nyt vähän loukkaantunut”-asennetta Valkolta kun Oraa käytti tutustumiskierroilla koirahäkin ulkopuolella. Kyllähän se ihteenikin vit***ttas kun toinen saapi vapaana käyskennellä ja namipaloja saa siitä että osaa tulla luokse tietystä äänimerkistä ja vääntää tortut ulos.

”SIIS MITÄ, ULOSPASKOMISESTA?!” – Valkko, 2016

Onneksi suuri valkoinen ei ole alkanut mielensä osoittelijaksi, ja siinä samalla saattaapi hänkin oppia muutaman tempun (”Toivossa on hyvä elää” – Lapamato, jo vuodesta alkulima ja rikkikaasu). Kolmantena päivänä Ora rohkeni jo suhteellisen raisuun leikkiin Valkon kanssa. Siinä alkoi jo rauhanturvajoukkojakin jännittämään kun Ora havaitsi karvojen riuhtomisen isommasta olevan huisin hauskaa. Minikrokotiilin koittaessa irrottaa kilon kimpaleita Valkko vaan pyrki siirtymään toisaalle ja antaa UN-joukkojen tyrkkiä uhkatekijän sivummalle. Huolestuttavaahan tässä siis oli, että jossain vaiheessa Valkonkin olisi se pentukoiran paikka laumassa osoitettava, ja toivottavaa oli että se tapahtuisi ennenkuin kuminauha olisi viritetty äärimmilleen.

Neljäntenä päivänä Ora siirrettiin hetkesi ”omankokoistensa” pariin. Pystykorvapentu Sissi, noin puolet pienempi ja viikon nuorempi, pistikin Oraa ruotuun erinomaisella sitkeydellä. Mahtavaa oli nähdä että vuorostaan Ora (saattoi) antaa hieman periksi pienemmälleen eikä UN-joukkojen munkkikahvittelu liiaksi häiriintynyt. Pentujen jo väsyessä päätti Orakin sitten jo näyttää kellä on fysiikan lakien tuoma etu puolellaan, ja niin joutui väliaikaisesti Sissikin kanveesiin. Kehätuomareiden päätöksellä pennut pääsivät tahoilleen nukkumaan, ja ainakin pieni musta sammui jo automatkalle.

(Vierailun aikana havaitsimme myös Oran käyttömahdollisuuksien kirjon kasvavan sen löytäessä hangesta muksujen aurinkolasit – koira joka ei ole kaivellut vielä mitään täällä ollessaan heti löysi jotain ihmisperäistä noin 20-30cm syvyydestä. Ei huano, varsinkin kun löydöstä ihan hyötyäkin oli).

Neljännen päivän lopussa Valkko ja Ora pääsivät siis jo yhteiselossaan leikkimisen tasolle. Huh ja syvä huokaus! Vielä kun Valkko pitäisi huolen ettei minioni syö hänen ruokiaan (yhtäaikaa hänen kanssaan samasta kupista) niin harmonia alkaisi olemaan saavutettu. Tämän kunniaksi myös kehätuomareista toiselle avautui mahdollisuus nukkua yönsä omassa sängyssään. Se olikin kuulkaas lähestulkoon äitienpäivään verrattavan jännittävää aamusta herätä tarkistamaan kartanon lattiapinnat mahdollisten biologisten pommien varalta. Ainakaan vielä ei ole sukka kastunut eikä nilkka liukumiinalla telottu, joten suunta on hyvä.

IMG_3254
Kateellisia ovat; The great white ja kehätuomari.

 

Pentu on tullut kotiin! – Reissukertomus

Armon vuonna 2016, ihanaisena* 21. päivänä huhtikuuta, Eräjätkän Ora saapui vihdoin Sodankylään. Tässä hieman reissutarinaa jälkipolville ihmeteltäväksi.

*Räntää satoi 90% ajasta, hitokseen märkää ja aurinkokin vilahti sekunniksi Rovaniemen tietämillä paluumatkalla.

Alkuperäinen ajatushan oli pentua lähteä hakemaan wappuaattona. Vaan koska eräs naispuolinen henkilö taloudessa havaitsi että intternetsi oli koluttu jo useampaan otteeseen liittyen itäsiperianlaikoihin, Oran sukulaisiin, ja näyttely-, kurssi- ja koepäivämääriin, rokotuksiin, madotuksiin, koiranruokaan ja koiratarhoihin, oli ehkä mielenterveydellisiin syihin vedoten kohtuullista aikaistaa pennun noutoa reilulla viikolla.

Koska automatka (yksi suunta tauotta pohottaen 5h 30min) 3.5v ihmisenpennun kanssa lähtökohtaisesti hieman huoletti, päätettiin että menomatkalla poiketaan tutustumassa tulevaisuuden riistakohteisiin Ranuan eläinpuistossa. Etelän pakolainen oletti että eihän sitä nyt yhdessä RANUAN eläinpuistossa nyt tuntia pidempään mene… Olettamus oli aikalailla väärä. Siinähän juniori mennä posotti hurjaa kyytiä pitkin hyvin tehtyä reitistöä kun vanhukset jäi ihmettelemään jokaista luomakunnan edustajaa.

Vaikka sitä jonkun verran mehtiä voisi väittää kolunneen niin kylläpä se vaan suurin osa näistä linnuston ja jyrsivien otusten osastolta on jäänyt näin läheltä näkemättä. Varsinkaan niin suuren osan vetelevän sikeitä.

Päänähtävyydet, jääkarhut ja perisuomalaiset ruskeakarhut oli sijoitettu noin puoleenväliin puistoa. Juniori ei ollut aivan yhtä WTF is this shit!-äimästynyt kun seniorit ihmettelivät jääkarhun kouran kokoa. Kyllä se kieltämättä aiheuttaisi allekirjoittaneessa akuutin noron jos valkoinen karhu joskus yllättämään pääsisi (onneksi se liha olisi pilalla jo samointein, hähää, nauti siitä sitten!). Yllättävän ketterästi nuorempi jääkarhu uiskenteli aitauksen pikkulammessa leikkien lihakimpaleella. Näyttäisi siis sille että karkuun uintikaan ei ole hyvä vaihtoehto, peseytyisi vaan marinaadit lahkeista poies.

Tavan karhuista lie nuorempi yksilö pääsikin yllättämään kun tyypillähän oli selkeästi vesipumppu rikki. Tarkemman selvityksen annettuaan maestro pääsi kouluttamaan noviisia että karhuhan siinä piti ääntä. Olihan aika vinkeä pörinää se, ”hauskaa” kuulla se ennenkuin alkaa jostain kuusenlatvusten alta vastaavaa kuulemaan. Siinäkin taas kannattaa olla ehkä kuitupuoli hoidossa ettei pääse lämmin tunne valtaamaan lahkeistoa.

Reitin loppupuolella päästiinkin sitten tutustumaan ilveksiin, susiin, ahmoihin ja muihin ”nyrkillä tapettavia” isompiin elukoihin. Hirvet oli päässyt lisimään ihan tosissaan, ja olihan ne pikkuriikkiset vasapallerot vaan aika somia. Olisipa itelläkin tarhahirviä millekä kouluttaa koiria…

Eläinkierroksen jälkeen olikin hyvä käydä täyttämässä kupunsa lihapullilla ja noukkia pussillinen Fazerin herkkuja. Ettei nyt vaan kesäksi laihtumaan pääsisi.

Sitten enää kolmisen tuntia ajoa ja oltiin perillä Eräjätkän kennelillä! Eipä olluna enää kuin Taika ja Ora jäljellä pentueesta. Taikahan oli jäämässä Millin kaveriksi, joten ”viimeistä vietiin”. IMG_3189 (1)

Rohkeasti Ora kierteli pihapiirissä ja tutustui uusiin ihmisiin ”riittävällä” innolla (eli ei suotta jäänyt mokkasiineihin pyörimään). Taas oli laitettu pöytä notkumaan tarjoomuksista, joten mikäs siinä oli sijoituspapereita täytellessä ja hoito-ohjeita kuunnellessa. Matkaan lähti myös runsas ”uuden omistajan pakki”, mistä löytyi Oralle oma ruokakuppi ja purulelu sekä infolappusia/tarjouskuponkeja lemmikkialan liikkeisiin. Aika mahtavaa, tiedän että käyttöä tulee olemaan!

Lähtöhän se oli sitten sydäntäraastavaa. Ora taisi ymmärtää että tältä automatkalta ei paluuta olisi, koska ensimmäiset viitisen kilometriä mentiin surullisesti haukahdellen. Vaan nopeaan se elo siitä tasaantui. Erityisesti sitten kun ensimmäisen 60km aikana  saatiin mahaan eksynyt oksennus poistettua häiritsemästä oloa. Sinnikkäästä vastustelusta huolimatta myös uni pääsi muutamaan otteeseen yllättämään pennun. Muutaman pysähdyksen taktiikalla perillä Sodankylässä oltiin hieman ennen yhtätoista illalla.

Strategia oli että annetaan pennulle hieman aikaa tutustua miljööseen. Sitten mahdollisesti hallittu kohtaaminen Valkon kanssa, ja toivomus että suuri mahtava valkoinen ”acts like a boss” ja tyynen rauhallisesti ottaa uuden perheenjäsenen vastaan.

Nooh, tiiättehän mitenkä se sitten meni. Valkko haistoi heti että nyt on laumalla siihen kuulumaton osanen mukana. Epäilimme että Valkon haukkuminen lämmittäisi sen verran naapurustoa, että sisälle otto olisi ihan fiksu juttu. Ora siinä sylistä käsin osoitti paikkakoordinaatteja tutustumiskäynnin alkuun, ja Valkko taas olisi hulluna halunnut haistella uuden mopin strategiset paikat. Koska kuitenkin nukkumaanmenoaika oli ohitettu jo muutamaan otteeseen, oli koirat laitettava nukkumaan erilleen. Anu voitti tämän arvonnan suvereenisti, koska pääsi nukkumaan Oran kanssa olkkarin lattialle. Häviäjät pääsivät tutustumaan vilpolassa kuinka liiketunnistimella toimiva kattovalo parantaisi unen laatua**.

** Kuulemma ei parantanut.

Ensimmäinen yhteinen yö sujui vaivattomasti, ja muutamalla pissareissulla selvittiin. Vaan kyllähän se uusia omistajia väsytti niin maan pirusti, että onni oli vapaapäivä hakureissun päälle. Tästä se yhteinen elo alkaapi, ja alku on ainakin lupaava! Tytöllä on erittäin nopeat hoksottimet, ja jo ensimmäisen illan aikana pillivihellyksen yhdistäminen palkkioon tuntui menevän perille. Vastaavasti tontin rajat alkavat tulla jo vastaan, joten metsään tässä on pikimmiten päästävä. Näistä lisää sitten myöhemmin ja omissa postauksissaan.