Hola!
On taas tullut se aika vuodesta, kun suomalaiset itäsiperianlaikanartut alkavat tekemään juoksujaan (varsin yleisesti kiimakausi on tässä elokuusta aina tuonne lopputalven reunamille, mikä lie suomalainen villitys).
Ja sehän tarkoittaa jälleen kerran myös sitä, että kasvattajat miettivät pää punaisena sopivia astutuskumppaneita nartuilleen. Ja siihen ainakin näin henkilökohtaisesti vaikuttaa seuraavat asiat (tärkeysjärjestyksessä ja selityksineen). (!Varoitus, tekstissä voi vilahdella muutamia yksittäisiä kiroamiseen viittaavia sanaparsia, ei luettavaksi lasten kanssa)
1. Terveys
Voin vain kuvitella kuinka helvetisti se vituttaa kun 3-5v koira alkaa kipeytymään jonkin saatanan perinnöllisen taudin vuoksi (varsinkin, jos se olisi ollut jollain kohtuullisella testillä todennettavissa). Itse kuitenkin hankin koiran sitä varten, että pystyn sen kanssa touhuamaan hyviä vuosi likemmäksi 10v+.
Lisäksi koiran soisi olevan muissakin asioissa kohtuu ”helppo”, eli järkiruualla ja liikunnalla koiralla on turkki kunnossa ja eläinlääkärillä ei tarvitse kuin rokotuksen käydä hakemassa sekä terveystutkimukset teetättämässä jalostuksen jatkuvuutta varten. Kaikenmaailman allergiaruokien ja värkkäysten kanssa ei kukaan tieten tahtoen halua alkaa.
2. Riistaverisyys
Ja sitten tulee se seuraavaksi tärkein, eli kyllähän sen koiran soisi metsässä toimivan. Tähän asiaan vaikuttaa kuitenkin hyvin paljon se hihnan toinenkin pää. Toisissa tilanteissa koiralle voidaan tarjota enemmän riistamahdollisuuksia kuin toisissa, ja toisissa elämäntilanteissa voidaan koiraa viedä kokeisiin (tai olla viemättä).
Toisaalta koira voi olla semmonen velho ja shamaani, että se tietää nämä hommat niinkuin se seppä joka syntyessään jo tako rautaa menemään ennekuin kerkesi vaippaan paskomaan. (Mutta joskus, harvoissa tapauksissa toki, näinkään ei ihan asiat olet. Laikoilla *ehkä* vielä tänä päivänäkin vaaditaan vielä hieman enemmän duunia halutulle riistalle ohjaamisessa kuin toisenrotuisilla hirvikoirilla). <- huomasitteko kuinka hellän varovaisesti koitin astella yli tuon miinakentän? Minä en käy valehtelemmaan, kyllä tuon oman ensimmäisen itälaikan kanssa on saanut tunteja viettää metässä ihan omiin tarpeisiin, oon kuullut huhuja, että ”ne toiset rodut (yleensä harmaamman väriset) lähtee kuin tykin suusta ja itse ei tarvihe kuin hiluxissa istuskella”. Empä lähe tällä kokemuksella muuta väittämään, näin se voi ollakin.
Laikalla se riistaverisyys on kuitenkin alkujaan hieman toisella tavalla suuntautunutta, ja toivoisinkin että myös jatkossakin laika pitää paikkansa siellä moniriistaisuuden parissa. Kyllä jos minä idioottivarman hirvikoiran haluaisin, niin olisihan se jokin toinen rotu. Siinä mielessä ei tule pennunottajan erehtymän laikan käyttökohteista.
Edellisen paasauksen päätän kuitenkin tähän, eli POINTTI on se, että voi elämäni kevät kuinka se SITTEN vituttaa, kun siulla on semmonen pelikoira olemassaan joka teinivuosina päräyttää KVAksi hirvelle ja linnulle ja on taipparia karhulle, ja sitten pennutusajatusten jo siintäessä horsitontissa 3v:na koira tuleekin kipeäksi (juuri sen jälkeen kun olet tuhlannut siihen tuhansia euroja rahaa ja vuorokausittain tunteja saadaksesi siitä ns. kunnon jalostuskoiran käyttö- ja näyttötuloksineen). Kyllä siinä saattaa hieman ns. ranteet auki -meinkinkiä olla ja norsun kärsä kasvaa otsasta läpi.
3. Ulkomuoto
No mielestäni jos edellä mainitut kaksi asiaa on tikissä, niin luulisi sen ulkomuodonkin seuraavan perässä. Näyttelyissä kun kuitenkin aina puhutaan mielipiteistä, ja niitä voi olla monia. Harva ulkomuototuomari on kuitenkaan koulutukseltaan eläinlääkäri, niin ulkomuodonkin arviointi terveysnäkökohdat edellä ei välttämättä aina mene aivan nappiin. Ja vaikka mulkerolle se kuulostaakin, niin kyllä minä olen taipuvainen uskomaan siihen, että näyttelyissäkin käyttökoirarodussa AVO-luokassa esitetyt koirat kalskahtaa hieman korvaan. Tai ainakin jos korostetun iso osa niistä kultaakin arvokkaimmista SERT:stä menee sen edellä mainitun luokan edustajalle (ikä on jotain välillä 3-8v eikä muka yhtään käyttökoetulosta?). Ulkomuototuomareilla on tässäkin asiassa hirmuisen iso vastuu kannettavanaan. Toki, voihan kaikki edellä mainittu olla kateellisen kitinää kun oma koira ei ole pärjännyt näyttelykehissä? Muuttuuko mielipide, jos miulla onkin SERT-rohmu, mutta esim. terveys semmoinen ettei puhettakaan että metsässä pärjäisi vanhoille päiville? Tuskin.
Toteutus?
Eli mitteepä meinasin tehdä sitten itse? No jos luoja suo, ja Ora alkaisi kiimahommiin, niin kyllähän se uros on A) terveystutkittu [väh. lonkat ja eläinlääkärin/vastaavan toimijan ottama MyDogDNA-testi] ja B) sillä on ulkopuoliselle arvioijalle antama näyttö käyttökokeista/sen toimintaa pääsee seuraamaan tutkatiedoilla useamman päivän ajan. Oran osalta myös koiran sukulaisten lisääntymisbiologiassa ei voi olla mitään haasteellisuuksia, eli keinosiemennykset ja vastaavat värkkäykset jätetään tästä pelistä kokonaan pois. Viittaan tässä siihen, että Oran ensimmäinen astutusyritys joulun tienoilla vuonna 2018 kaatui siihen että nakku antoi urokselle selkään ja toista yritystä vuosimallia 2019-2020 tässä vieläkin odotellaan (sekoittiko 1v. sisällä kaksi muuttoa koiran kiimakierron, mene ja tiedä, mutta sitä seuraavaa juoksua tässä odotellaan vieläkin). Oran osalta näytöt tuli onneksi haettua jo teinivuosina ja terveystutkimuksista on ns. runsauden pula. Geenitestin vakaa kannattaja olen jo siitäkin johtuen, että kun kaksi testattua vanhempaa käyttää pennutukseen, niin välttämättä tarvihe olla koko 10-päistä pentuetta sitten kiikuttamassa testeihin (selkiä rahansäästö). Nykytietämyksellä olen kuitenkin jo sen päätöksen tehnyt, että ne harvat pennut mitä itse tulen koskaan Bear Caliberin kennelnimen alla tekemään, tulevat olemaan kaikki geenitestattuja ja tulokset julkisia. Näin pidetään tämä koirien jalostus läpinäkyvämpänä ja se on aina yksi murhe vähemmän pennunottajalle. Lisäksi autan mielelläni geenitesteistä kiinnostuneita koirien omistajia testaamiseen liittyvissä kysymyksissä ja mm. kuinka tulokset saa julkisiksi. En varmasti ole ainoa, joka tekee tälläkin hetkellä kiivasta hakutyötä jalostuskumppanien etsinnässä, ja kyllä se MyDogDNA-sivusto on yksi valveutuneimpien kasvattajien työkalu siinä missä Kennelliiton jalostustietokantakin.
Summa summarum, aina se helpompaa on kahta tervettä koiraa käyttää jalostukseen, todennäköisyydet sairaista pennuista on mitättömät (mutta joskus luonto päättää toisin kuin tilastotieteilijät….). Taudin kantajaakin voi käyttää jalostukseen täysin terveen yksilön kanssa, mutta silloin tulee pentueen kaikki yksilöt testata ja mahdolliset ns. jalostustoimenpiteet tehtävä avoimin kortein kasvattajien ja pennun ottajien välillä. Kahden kantajan käyttäminen ristiin, noh, onhan sitä rahhaa polteltu turhempiikin asioihin, mutta kannattaneeko suotta? Sairaiden koirien kanssa leikkiin lähteminen vaatii jo sitten jotain aivan uskomatonta ominaisuutta mitä olisi aivan välttämätöntä saada jatkettua rodussa, esimerkiksi kyky lentää tms.
Karhunvartijan blogi / kennel Bear Caliber 